Muista kuolemaa ja elä
Torgny Lindgren: Akvaviitti. Tammi 2009.
Torgny Lindgrenin romaani Akvaviitti jatkaa kirjailijan kotiseudun, Ruotsin Länsipohjan, tarinaa. Romaanissa vanha, aikanaan voimallisesti alueella saarnannut vapaakirkollinen herätyspuhuja Olof Helmersson saapuu viidenkymmenen vuoden kuluttua takaisin kotiseudulleen tarkoituksenaan käännyttää väki jälleen, tällä kertaa ateismiin. Hän on kovan elämänsä aikana menettänyt uskonsa ja potee nyt syyllisyyttä pelastamiensa ihmisten sieluntilasta. Aikanaan hän pelasti 416 sielua.
Länsipohjalaiset ovat sitkeitä ja yllättäviä ihmisiä. He ovat kukin kuluneiden vuosien aikana kulkeneet omia teitään. Osa pelastetuista makaa hautuumaalla, osa on luopunut uskostaan — mutta jotkut ovat hurskaudessaan varmoja ja viattomia kuin alueella kasvatettavat karitsat.
Vanhalle, kuolemaa tekevälle Gerda-muorille Helmersson ei raaski saarnata jumalankieltämistä. Gerda iloitsee suuresti vanhan sielunhoitajansa näkemisestä ja pyytää tätä auttamaan viimeisissä epäilyksissä. Helmerssonin vaitonaisuus ja kyynisyys kaikuvat kuuroille korville. Gerda kuulee sisäisillä korvillaan entisen herätyssaarnaajansa äänen ja saa sielulleen rauhan. Lopussa Helmersson juottaa vanhukselle viimeisellä ehtoollisella akvaviittia, seudun kuuluisaa väkiviinaa, ja vanhus kuolee onnellisena uskossa.
Torgny Lindgren, herätyssaarnaajan poika, on nykyään 70-vuotias roomalaiskatolilainen. Hän on koko tuotantonsa ajan pohtinut ankarasti elämää, kuolemaa, uskoa ja epäuskoa. Hänen mukaansa usko ei katoa ihmisestä noin vain, vaikka tänään suuret yhteisölliset vaikuttajat ovatkin hajonneet pirstaleiksi: urheilukisat, osuuskunnat, kirkko ja koulu, maaseudun ruokakulttuuri ja monet muut.
Kustantajan tiedotustilaisuudessa Helsingissä Lindgren kertoi, että hän ehti 1940–50-luvuilla kokea Länsipohjan viimeisen suuren herätysliikkeen vaikutuksen. Lindgrenin mukaan se oli yksilökeskeiseen ratkaisuun ja pelastukseen perustuva, nuhteetonta elämää vaativa helluntailaistyyppinen liike.
Lindgren kertoi, että hänelle mennyt on elossa ja kaikki ajat ovat "tänään". Vaikka kirjoittaa menneestä, voi kirjoittaa vain tätä päivää elävänä ihmisenä. Siksi lapsuuden muistotkaan eivät ole pelkkiä muistoja, vaan kaikki on samaa elävää kudosta.
Lindgrenin lempeän ironinen kerronta on viehättävää. Hänen henkilönsä eivät ikään kuin ota itseään täysin todesta. Lukija tempautuu mukaan tarinaan ja miettii samalla koko ajan suuria asioita — kyselee Lindgrenin henkilöiden mukana sekä tyhmiä että viisaita kysymyksiä. Onko vanhuuden viisaus jo laskeutumassa aktiivisen kirjailijan ylle?
Liisa Ryömän suomennos on herkullista työtä. Runollisuus ja huumori vaihtelevat, ja henkilöt ovat värikkäitä kuin kansallispuvut.
Jaa tämä artikkeli: