null Muistiinpanoja retriitistä

Muistiinpanoja retriitistä

Haaveissa lepoa, hiljaisuutta ja kävelyretkiä. Aina retriitti ei kuitenkaan ala aivan suunnitelmien mukaan.

Torstai

Minulla on kaksi pientä poikaa. He ovat ihania ja äänekkäitä. He juoksevat keittiön ja olohuoneen väliä, hyppivät sängyllä. Huomenna tähän aikaan illasta olen seurakunnan järjestämässä hiljaisuuden retiriitissä. Tuskin maltan odottaa.

Perjantai

Oikeastaan tämän piti mennä niin, että äiti menee retriittiin ja isä jää kotiin vastaamaan lastenhoidosta. Mutta väliin tuli avioero. Kun tulen takaisin, hän on hakenut tavaransa kodistamme ja muuttanut kolmen sadan metrin päähän.

Pojat ovat viikonlopun vanhempieni luona. He ovat innoissaan junamatkasta mummilaan.

— Ja siellä ei sitten puhuta mitään, ollaan vaan toisten kanssa yhdessä? Eikös se tunnu hankalalta? äitini kysyy.

— Ei kun luontevalta, yritän selittää.

Olen aiemmin osallistunut kaksi kertaa retriittiin, mutta siitä on jo vuosia. Päällimmäiseksi jäi muisto siitä, miten hyvältä tuntui olla toisten ihmisten seurassa vain hiljaa, kun kukaan ei määrittele minua sen perusteella, mitä sanon tai olen sanomatta.

Pojat jäävät iloisesti vanhempieni luo. Jatkan matkaani rautatieasemalle. Minulle on järjestetty sieltä kyyti leirikeskukseen. Tuntemattoman miehen autossa matka taittuu enimmäkseen hiljaisuuden vallitessa. Tässä vaiheessa se tuntuu hieman kiusalliselta. Leirikeskus odottaa lumisen maiseman keskellä. Tervetuliaiskahvilla puhe pulppuilee vielä iloisesti. Meitä on täällä viisitoista ihmistä.

Kahvin jälkeen ohjaajat kertaavat käytännön ohjeita ja vastailevat kysymyksiin. Mutta täällä ei esittäydytä. Retriitin henkeen kuuluu, että saa olla nimettömänä muiden seurassa.

Nyt ei sitten enää puhuta. Kuten sanotaan, on laskeuduttu hiljaisuuteen. Hipsuttelemme kukin huoneisiimme. Suljen puhelimen enkä avaa sitä ennen maanantaita. Kieltämättä se vähän kirpaisee. Pöydällä on tervetulotoivotuksena enkelikääreinen suklaa. Ei täällä ainakaan askeettisesti pääse elämään. Ohjelmaan kuuluvat päivittäisten neljän rukoushetken, saunomisen ja virikepuheiden lisäksi aamupala, lounas, kahvi, päivällinen ja iltapala.

Ihana hiljaisuus. Ihana lepo. Makaan hetken sängyllä. Pian on vesperin eli illan rukoushetken vuoro kappelissa. Onneksi viime hetkellä tajusin pyytää äidiltäni rannekellon lainaksi, jotta pysyn ohjelmassa.

Kappelin alttarin edessä palaa tuohuksia ja pöydällä on ikoni. Mutta minun mieleni ei ole hiljaa, se laukoo jatkuvasti päänsisäisiä kommentteja. Äänekkäitä ajatuksia, kuten kirjailija Torsti Lehtinen kuvasi tuntemuksiaan Valamon luostarissa. Mutta en anna niiden häiritä. On ihan normaalia, että kun hetkeksi sulkee suunsa, mielessä alkaa risteillä asioita. Päätän ottaa retriitin sellaisena kuin se tulee. Toisten ihmisten seura on lohdullista.

Lauantai

Aamun rukoushetkessä katselen kanssamatkaajien kasvoja. He näyttävät hartailta ja levollisilta. Itse en tunne oloani lainkaan sellaiseksi. Varaan keskusteluajan ohjaajan kanssa laittamalla rastin sopivan puolituntisen kohdalle. Nimeä siihen ei tarvitse kirjoittaa.

Puoli yhdeltä pujahdan vaivihkaa huoneeseen, jossa retriitinohjaaja odottaa valmiina keskustelemaan mieltäni painavista asioista. Yhtäkkiä en saa oikein sanottua mitään. Kerron avioerosta ja pohdin, mihin suuntaan elämä tästä johtaa. Ohjaaja kuuntelee, kyselee välillä jotain. Puoli tuntia kuluu nopeasti. Palaan huoneeseeni ja päätän lähteä ulos kävelemään, sillä päiväohjelmassa on nyt varattu aika lepoon ja ulkoiluun.

Kuljen lumeen tallottua polkua rantaan, kävelen laiturin päähän. Avanto välkkyy hyytävän kauniina jäisten portaiden päässä. Toivon, että olisin niin urhea, että minusta tulisi joskus kunnon avantouimari. Mutta ei nyt.

Jatkan kävelyä metsään. Palelee, harmikseni unohdin villatakin vanhempieni luokse. Odotan, että kokisin jotain hienoa metsäkävelyni aikana. Läsnäoloa ja sen sellaista. Mutta ei. Kallion laella näkymä huikaisee. Lumen peittämä järvenjää ulottuu kauas. Tuuli naksuttaa männyn oksia. Tässä on hyvä olla. Puun siemenet ovat käpyjen kätköissä, suojassa kylmältä. Tulihan se hetki, tunne jota kaipasin.

On myönnettävä, että tällä kertaa en kuitenkaan tunne sitä suurta onnentunnetta, jonka muistan niin hyvin edellisestä retriitistä. Samalla päätän, että en anna sen haitata itseäni. Tiedän, että hiljentyminen tekee minulle hyvää ja laittaa alulle jotain uutta. Riittää, että olen täällä. Sillä ei ole niin väliä, tunnenko itseni oikealla tavalla hartaaksi. Tuskin on edes olemassa mitään oikeaa tapaa.

Sunnuntai

Herään aamulla. Sinänsä merkittävä asia, etten herännyt yöllä kello kolme. Olen nimittäin aika pitkään kärsinyt huonounisuudesta.

Tulee mieleen ajatuksia syyllisyydestä. Sehän on itselleni tuttu aihe, enkä puhu nyt mistään terveestä syyllisyydestä, vaan siitä tunteesta, että teinpä niin tai näin, väärin menee aina. Uskonnolliset tekstit onnistuvat herättämään syyllisyydentunteen helposti. Se johtuu varmaan kasvatuksesta. Mietin, voisiko asia olla toisin. Raamatussahan puhutaan paljon vapaudesta ja siitä, ettei tarvitse pelätä. Kai sen jotain pitäisi merkitä käytännössäkin?

Keskustelen jälleen retriitinohjaajan kanssa. Hän sanoo, ettei minun tarvitsisi kantaa mukanani turhia taakkoja. Jään miettimään hänen sanojaan. Löydän oleskelutilasta Ylva Eggehornin kirjan, josta tarttuu mukaan ajatus: ”Ehkä ei ole niin vaarallista ottaa tutkiskellakseen sitäkin aluetta, joka on varjossa sisimmässäni.”

Hiljaisen rukoushetken aikana päätän kokeilla, miltä tuntuu istua rukousjakkaralla. Se on matala, yksinkertainen jakkara, jonka alle saa kätevästi taivutettua jalat. Pelkään nolaavani itseni, mutta jakkara osoittautuu loistokeksinnöksi ja siinä on hyvä istua.

Maanantai

Tänään pitäisi palata takaisin arkeen. Avata puhelin. Noutaa lapset mummilasta. Aamumessu, hiljainen rukoushetki, virikepuhe, lounas, kahvi. Nyt saa taas puhua. Jännä huomata, miten tutuilta toiset tuntuvatkaan.

Tie kaupunkiin on jäinen ja luminen. Jäätyäni itsekseni avaan vihdoin puhelimen. Odotan tekstiviestien tulvaa, mutta niitä tulee ainoastaan yksi. Eikö kukaan huomannutkaan minun olevan poissa, ajattelen hieman huvittuneena. Kohta tapaan lapseni. Pian lähdemme kotiin. Mietin, miltä se näyttää eron jälkeen.


Keväisiä retriittejä

  • Ikoninmaalausretriitti 18.–20.2. Klaukkalassa Holman kurssikeskuksessa. Viikonlopun aikana jokainen retriittiläinen maalaa oman ikonin. Ohjaajina Sari Stajevic-Teodosin, Tarja Korpela ja Kristiina Kartano. Hinta 70 e + materiaalimaksu 30 e. Ilmoittautumiset ja lisätietoja elina.piippo@evl.fi tai p. 050 321 3282.
  • Marianpäiväretriitti 25.–27.3. Karjalohjalla Heponiemen hiljaisuuden keskuksessa. Ohjaajina Anja Korte ja Tarja Korpela. Musiikista vastaa Mirja Koski. Hinta vantaalaisilta 90 e, muilta 110 e. Ilmoittautumiset ja lisätietoja elina.piippo@evl.fi tai p. 050 321 3282.
  • Opiskelijaretriitti Karjalohjalla Heponiemen hiljaisuuden keskuksessa 15.–17.4. Ohjaajina Hanna Liedes ja Jukka-Mikko Karjalainen. Musiikista vastaa Inna Vintturi. Hinta 30 e. Ilmoittautumiset ja lisätietoja elina.piippo@evl.fi tai p. 050 321 3282.
  • Hiljaisuuden iltapäivä la 19.3. klo 12–18 Rekolan Pyhän Andreaan kirkolla. Hinta 5 e, joka kattaa keittolounaan ja iltapäiväkahvit. Ilmoittautumiset 14.3. mennessä Rekolan kirkkoherranvirastoon
    p. 09 830 6700.
  • Hiljainen lauantai 2.4. klo 12–18 Kivistön kirkolla. Hinta 5 e, joka kattaa keittolounaan ja iltapäiväkahvit. Ilmoittautumiset 25.3. mennessä Vantaankosken kirkkoherranvirastoon p. 09 830 6440.

Jaa tämä artikkeli: