Menetys. Suru on hidas.

Muisto

• 12.08.2013 13:45

Sinä riisuit yltäni suruvaatteen ja puit minut ilon pukuun. Psalmin säettä lukiessaan hän tuntee kiitollisuutta elämästä.

Suru on hidas, hänelle sanottiin, mutta miten hidas, sitä hän ei osannut aavistaa. Päivästä päivään, viikosta ja kuukaudesta toiseen se oli hänen yllään kuin painava vaate. Alussa se painoi niin paljon, ettei hän jaksanut oikein mitään. Suru tuntui ruumiissa ja mielessä: väsytti ja kolotti ja tunteet vaihtelivat. Väsymykseen uni oli helpotus, mutta ikävän kipuun ei aina edes itku auttanut. Vihakin purskahteli esiin. Silloin vähän helpotti, mutta pian sen tukahdutti syyllisyys: enhän voi vihata häntä, jonka menetystä itken. Miksi et, häneltä silloin viisaasti kysyttiin.

Muistot viilsivät usein kipeästi, mutta toisinaan myös lohduttivat ja lepuuttivatkin. Vähä vähältä alkoi tulla valoisia aamuja ja hetkiä, jolloin hän näki jo hieman eteenpäin.

Ajan myötä hän ymmärsi, että surulla on aikansa. Ja että se aika on sille annettava. On kuljettava kipeää tekevien vaiheiden läpi, elettävä muistoissa, kunnes vähitellen alkaa löytyä uusia mahdollisuuksia elämässä. Ja muistoista elämänrikkautta.

Hän tuntee kiitollisuutta niitä ihmisiä kohtaan, jotka kulkivat hänen rinnallaan – kuka minkin matkan – ja sallivat hänen surra. Heidän kanssaan hän sai olla heikko ja avuton. Itseään hän ihmettelee, että uskalsi tarvita muiden apua.

Joskus on hänen vuoronsa kulkea surevan kanssa. Elämästä kiitollisena.

Eeva Hurskainen

13. sunnuntai helluntaista