null Muistoa kunnioittaen

Hautakivien lintukuvien taustalla saattaa olla yksinkertaisesti kaupallisia ja esteettisiä tekijöitä. Linnut ovat kivannäköisiä. Kuvat: Olli Seppälä

Hautakivien lintukuvien taustalla saattaa olla yksinkertaisesti kaupallisia ja esteettisiä tekijöitä. Linnut ovat kivannäköisiä. Kuvat: Olli Seppälä

Muistoa kunnioittaen

Hautausmaakulttuuria yli 20 vuotta, eikä tutkija Marja Pehkosta vieläkään kyllästytä.

Helsingin kaupunginmuseo on julkaissut Narinkka-sarjassaan Helsingin hautausmaista ja hautajaiskulttuurista kertovan kirjan Hauraita muistoja Helsingin hautausmailta.

Kirjan laatinut kaupunginmuseon tutkija Marja Pehkonen on perehtynyt helsinkiläisvainajien leposijoihin ja hautauskulttuuriin jo yli 20 vuoden ajan eikä ole vieläkään kyllästynyt hautakivien taakse kätkeytyviin tarinoihin.

Monet vanhat hautausmaat ovat aikojen saatossa jääneet rakennusten alle tai kaavoitettu julkisiksi puistoiksi. Harva hahmottaa esimerkiksi Vanhassa kirkkopuistossa istuskellessaan ”häiritsevänsä hautarauhaa”.

Oletko kiven arvoinen?

Helsingin hautausmaiden monisatavuotinen historia heijastaa kaupungin ja sen asukkaiden kehitystä ja kulttuuria. Jo kadonneet hautausmaat asettuvat dokumentaation kautta osaksi kaupungin ja sen asukkaiden historiaa. Olemassa olevat hautausmaat ovat nekin osa kaupunkilaisten tarinaa.

Hautakivet kertovat muun muassa siitä, kenen katsottiin ylipäänsä olevan kiven oston arvoinen. Hautausmaille on haudattu lukemattomia ihmisiä, joiden hautapaikkaa on lähes mahdotonta paikallistaa kiven puuttumisen takia. Käytännössä tämän on saanut kokea myös Marja Pehkonen, kuudennen polven helsinkiläinen

– On tiedossa, että isoisäni isoisä on haudattu Hietaniemen Vanhalle hautausmaalle. Ajurille ei siihen aikaan hautakiveä pystytetty, eikä hauta ole ollut ikuinen sukuhauta, joten sitä ei löydy hautaluettelosta. Tiedän kuitenkin, että siellä esi-isä makaa, joten voin ajatella häntäkin hautausmaalla käydessäni.

Pois mummun nenän päältä

Pehkosella on esi-isän lisäksi mittava joukko muitakin tuttavia pitkin Helsingin hautausmaita. Pehkosen suvun tapoihin on kuulunut vierailla ahkerasti sukulaisten haudoilla. Suhtautuminen vainajiin ja haudoilla vierailuun oli varsin mutkatonta.

– Muistan olleeni pienenä tyttönä vierailulla isoäidin haudalla. Kävelimme silloisesta Lauttasaaren kodistamme äidin kanssa Hietaniemen hautausmaalle isoäitiä tervehtimään. Luultavasti hypähtelin hieman epäkunnioittavasti hautakiven edustalla, jolloin äitini tokaisi: ’Äläpäs hypi siinä mummun nenän päällä’, Pehkonen naurahtaa.

Marja Pehkonen kertoo myös isoisästään, joka oli toivonut tuhkausta ja tuhkan sirottelemista mereen. 1960-luvulla moinen ei kuitenkaan onnistunut, joten Pehkosen äiti hankki isälleen hautapaikan meren ääreltä todeten, että kaipa merinäköala sitten riittää, vaikkei isä mereen asti päässytkään.
Lämmin suhde vainajiin

Marja Pehkonen on työssään tutkinut kymmeniä oletettuja ja esimerkiksi työmaiden yhteydessä paljastuneita hautapaikkoja. Vuosien mittaan vainajiin on kehittynyt lämmin suhde.

Kun Senaatintorilla – alun perin yksi Helsingin hautausmaista – käynnisteltiin lämpöputkiasennustöitä, eräs hänen kollegoistaan soitti Pehkoselle: ’Marja, siellä on taas niitä sinun kuolleita helsinkiläisiäsi’.

Pehkonen lähti arkeologien mukaan tutkimaan kaivantoa ja kävi iltaisin työmiesten lähdettyä peittelemässä vainajien jäännöksiä.
– Hautausmaita on kaavoitettu paljon rakennuskäyttöön. Uudet hautausmaat ovat aina siirtyneet kaupungin laitamille, Pehkonen toteaa.

Näin oli käydä myös Hietaniemen hautausmaan perusparannuksessa kahdeksankymmentäluvun loppupuolella. Vanhimpia ja mitättömän näköisiä hautakiviä haluttiin raivata pois uusien hautapaikkojen tieltä. Pehkonen asetettiin selvittämään hautojen kulttuurista merkitystä.
– Kohtasin suurta vastustusta ja suoraan sanottuna miehistä ylenkatsetta usealta taholta ehdottaessani hautojen säilyttämistä niiden kulttuuriarvon takia. Ongelma taisi olla kuviteltu uhka ”hautausmaan museoimisesta”, pois seurakunnan käytöstä.

Helsingin kaupunki omistaa maapohjan ja on antanut 1800-luvun alussa alueet seurakuntien hallintaan niin pitkäksi aikaa kuin niitä käytetään kaupungin asukkaiden hautapaikkoina.
– Oli vaikeuksia saada selvitetyksi, että muistomerkin säilyttäminen ei suinkaan tarkoita hautaamisen lopettamista, Pehkonen kertoo.

Samassa rytäkässä olisi haluttu hävittää muun muassa Sakari Topeliuksen lasten hauta. Nähtävästi lapset eivät kuuluneet ”arvohenkilöiden” joukkoon. Herrasmiessopimukseen kuitenkin päästiin, ja tämäkin hautapaikka löytyy edelleen vanhalta paikaltaan.

Pehkonen mainitsee kuriositeettina, että vaikka hautakiven pystyttäminen vaatikin aikanaan rahaa, ja köyhät perheet eivät välttämättä tavanneet asettaa kiviä sukulaistensa haudoille, monien lasten haudoille sellainen kuitenkin hankittiin.
– Lasten hautojen kautta voi myös selvästi nähdä, kuinka surkean paljon lapsia aikanaan kuoli. Esimerkiksi ennen kunnollisen puhtaan veden ja viemäröintijärjestelmän rakentamista Helsingissä kuoli joka neljäs syntyvä lapsi. Eri epidemioiden vaikutukset voi myös helposti päätellä hautakivien vuosiluvuista.

Oma hauta odottaa

Marja Pehkosen ei tarvitse pitkään miettiä mielihautausmaataan:
– Malmin hautausmaa ilman muuta. Siellä oma hautanikin odottaa, Pehkonen sanoo.

Malmille on haudattu myös lukuisia Pehkosen sukulaisia; hän nauttii siellä käynneistään. Malmin hautausmaalla sijaitseva amfiteatterimainen puistikko suihkulähteineen on Pehkosen mielestä yksi Helsingin kauneimmista paikoista.

Marja Pehkonen kertoo, että hänen monen polven pituisesta helsinkiläisyydestään ei ole aina ollut pelkkää iloa. Paljasjalkaista helsinkiläistä pidetään usein turhan omanarvontuntoisena.
– Välillä minulla on tullut sellainenkin tunne, ettei omaa kaupunkiaan saisi rakastaa.

Tämä rakkaus on selvästi kuitenkin olemassa. Hauraita muistoja Helsingin hautausmailta -kirja on paitsi historiateos, myös omakohtainen rakkauslaulu Helsingille.

Sielulintuja, lintusymboleita vai pelkkiä koristeita?

Pääskysiä on kaiverrettu hautakiviin, kivien päällä näkee pieniä kivilintuja. Kuolinilmoituksessa lentelee lintuja. Miten linnut liittyvät kuolemaan?

Suomalaisesta kansanperinteestä tunnetaan tarinoita, joissa sielu jättää kuoleman hetkellä ruumiin linnun hahmossa. Hyvän ihmisen suusta lensi valkea lintu, pahan ihmisen suusta musta.

Sielulintu-uskomus on ikivanha ja laajalle levinnyt. Muinaisen Egyptin hieroglyfikirjoituksessa ihmispäinen lintu merkitsi sielua. Lascaux’n luolan 15 000 vuotta vanhassa kalliomaalauksessa on kuollut metsästäjä sielulintuineen.

Lentokykyisenä lintu saattoi matkata tämän maailman ja tuonpuoleisen väliä. Esimerkiksi laulussa Varpunen jouluaamuna pikkulintu kertoo tyttöselle olevansa tämän edesmennyt veli. Siemenet, jotka tyttö antoi linnulle, päätyivätkin velipojalle enkeleiden maahan.

Sielulintuja ruokittiin jo kauan ennen Sakari (Zacharias) Topeliuksen (1818–1898) varpuslaulua. Esi-isien sielut ruokailivat mahdollisesti jo kuppikivillä, joita löytyy rautakautisten kalmistojen läheisyydestä. Ennen vanhaan haudalle saatettiin tehdä lintulauta, jolla sielulinnut saivat ruokailla.

Takapihan lintulaudalla tai hautausmaalla lintuja ruokkiva nykyihminen tuskin ajattelee ravitsevansa menneitä polvia. Sinänsä ajatus sielulintuperinteen jatkumisesta tässä muodossa on kiehtova.

Kuolinilmoituksiin alkoi ilmaantua lintufiguureita 1990-luvulla, kertoo professori Pentti Lempiäinen kirjassaan Kuvien kieli. Nykyisin lintu on hyvin tavallinen aihe kuolinilmoituksissa ja hautakivissä. Syitä tuskin tarvitsee etsiä muinaissuomalaisesta sielulintu-uskosta eikä ehkä edes kristillisestä lintusymboliikasta.

Yleistyneiden lintukuvien taustalla saattaa olla pikemminkin kaupallisia ja esteettisiä tekijöitä.

Pääskyjä ja joutsenia

Ovatko hautakivien linnut sitten sielulintuja?
– Kristillisessä ajattelussa sielu, henki ja aine ovat yhtä. Siihen ajattelutapaan ei oikein sovi, että sielu ottaisi linnun muodon, kertoo puutarhaneuvos Reima Karetie.

Joensuun hautausmaalla ylipuutarhurina työskennelleellä Karetiellä on paljon kontakteja muistomerkkien toimittajiin ja asiakkaisiin. Työnsä vuoksi hän on perehtynyt hautausmaan kuvamaailmaan.
– Etenkin lentoon nouseva lintu symboloi vapautumista maan kärsimyksistä, Karetie sanoo.

Maan kahleista vapaana lentävää lintua on pidetty hengellisessä kirjallisuudessa uuden elämän ja ylösnousemuksen vertauskuvana. Kiven päällä istuvia pikkulintuja Karetie pitää kuitenkin lähinnä koristeina. Ja koristeeksi ne on ehkä ajateltukin.
– Vanhemmat ihmiset tykkäävät linnuista, etenkin pääskysiä on ihailtu. He ovat syöttäneet lintuja, ja linnut ovat heille läheisiä, sanoo Petri Taulio hautakiviä toimittavasta Joen Kivituote Oy:stä.

Pääskyset ja muut muuttolinnut kuvaavat kristillisessä perinteessä ihmisen kaipuuta Jumalan luo. Muuttolinnun lailla kristittykin siirtyy kerran uuteen maahan.

Joutseneen puolestaan liittyy Taulion mukaan erityistä parisuhdesymboliikkaa, sillä sitä pidetään pariuskollisena. Joutsenet ovat ikuisesti yhdessä.

Lintuaiheiden käyttämiseen on muitakin aivan yksinkertaisia syitä.
– Linnut ovat kivannäköisiä ja keventävät hautakivikokonaisuutta, Taulio toteaa.

Topi Linjama 

Jaa tämä artikkeli: