– Puolison kuoleman joutuu lopulta hyväksymään. Useimmille pariskunnille käy niin kuin minulle: toinen lähtee ja toinen jää, sanoo Harri Sjöman.
Muistoista syntyi runoja
Vaimon kuolema sai Harri Sjömanin purkamaan suruaan kirjoittamalla.
Myyntitaitojen valmentaja Harri Sjömanin, 63, vaimo kuoli helmikuussa 2012. Elämänmuutos oli raju, vaikka koko syksy ja talvi meni vaimon sairastaessa.
– Vaimollani todettiin syöpä vuonna 2005. Leikkaukset ja hoidot onnistuivat, ja vaimoni toipui. Uusi kierros sairastamista alkoi heinäkuussa 2011.
Alussa Sjöman oli tyytyväinen, kun joitakin asiakastapaamisia ja koulutuksia peruuntui. Niin järjestyi vapaata aikaa, sillä hän halusi huolehtia vaimostaan kotona. Joulun aikaan siirryttiin palliatiiviseen hoitoon. Työtä ja huolta riitti pari kuukautta vuorokauden ympäri.
– Kun vaimoni sitten 11. helmikuuta lähti ambulanssilla Terhokotiin, aloin nukkua pois väsymystä.
Sjöman ei halunnut uskoa nopeaan loppuun.
– Yllätyin, kun Terhokodista soitettiin heti seuraavana aamuna, että tulkaa tänne nopeasti. Onneksi ehdimme.
Samana sunnuntaina Harri Sjöman sai toisenkin puhelun. Myös hänen äitinsä oli hiipumassa pois. Viiden päivän päästä tämä kuoli.
– Minun oli helpompi hyväksyä yli 90-vuotiaan dementoituneen äitini kuolema kuin vaimoni kuolema. Jospa he lähtivät käsi kädessä.
Vaikka hautajaisia vietettiin suunnilleen saman joukon kesken, ne pidettiin erikseen. Väliä oli kaksi viikkoa.
– Aluksi vain surin ja itkin. Sitä kesti viikkoja. Se, että perunkirjoitus pitää hoitaa kolmen kuukauden sisällä kuolemasta, on aivan liian pian. Tosin lykkäystä saa, jos jaksaa ja ymmärtää anoa.
Uuden elämäntilanteen tunnusteleminen käynnistyi hitaasti.
– Kesäkuun alun Ruotsin-matka toi vähän potkua. Lisäksi luovuin perinteestä viettää juhannus mökillämme vaimon sukutilalla.
– Jonakin hetkenä tuntui luonnolliselta mennä kirkkoon – vaikka vain istumaan ja sytyttämään kynttilä. Papinkin kanssa tuli käytyä puhumassa. Luonnossa liikkuminen ja Lapin-vaellus hoitivat mieltä ja toivat voimia.
Syyskuussa, herättyään yhtenä yönä kesken unien, Sjöman alkoi kirjoittaa. Sen jälkeen haikumaisia runoja syntyi kolmen kuukauden ajan, yhteensä kuusikymmentä.
Nuoruudessaan Sjöman oli kirjoittanut joitakin runoja, mutta ei ollut sen jälkeen edes lukenut runoutta. Silti hänestä tuntui, että omista runoista tulisi kokoelma.
Punaisena lankana olisi 35 yhteistä vuotta ensitapaamisesta puolison kuolemaan ja sen herättämiin tunteisiin.
Idean synnyttyä Sjöman selvitti, miten kirjankustantamot toimivat.
– Sanottiin, että voisi kestää vuoden, ennen kuin tulisi tieto, ottaako kustantamo kokoelman julkaistavakseen. Aika tuntui aivan liian pitkältä. Niinpä ryhdyin suunnittelemaan kokoelman julkaisemista omakustanteena.
Selvisi, että painattaminen sujuisi vaivattomasti Virossa. Kirjansa sisällöstä hän kävi keskustelemassa muun muassa runoilija Tommy Tabermannin lesken Tuija Vuori-Tabermannin kanssa.
– Jos lukisin runoja, voisin lukea Tabermannia, hän perustelee.
Sjöman on lähettänyt Haikumaista, sanoi kettu -kokoelmansa esikoisteosten kilpailuun.
– Tuntui vain, että sekin kuuluu tähän projektiin.
Jaa tämä artikkeli: