Mistä tulen? Adoptio on elämänmittainen prosessi, sanoo Reetta Kurjonen.
Muita tummempi
Kuka minä olen ja mistä tulen -kysymykset pakottivat Reetta Kurjosen selvittämään juuriaan.
Teksti Tuula Hietamäki
Kuva Jani Laukkanen
Reetta Kurjonen on kirjoittanut kokemuksistaan kirjan Minä, adoptoitu ( Minerva 2008). Hän on 35-vuotias hollolalainen kätilö, jolla on itsellään kolme pientä tytärtä. Pian hän valmistuu terveystieteen maisteriksi.
Jo raskausaikana Kurjosen biologinen suomalainen äiti oli päättänyt antaa hänet adoptoitavaksi. Syynä oli, ettei äidin isä olisi hyväksynyt aviotonta lasta ja asia salattiin häneltä.
Neljän kuukauden iässä Kurjonen adoptoitiin lastenkodista. Sairaanhoitajaäiti ja yrittäjäisä olivat odottaneet kauan ja olivat onnellisia ainoasta lapsestaan, josta tuli suvun täysivaltainen jäsen.
– Olin temperamentiltani vilkas lapsi ja aika vaativa. Keräsin paljon suvun huomiota, Kurjonen kertoo.
Tuntematon alkuperä ja adoptio muuttuivat ensi kertaa merkityksellisiksi murrosiässä, vaikka tyttö oli aina tiennyt olevansa adoptoitu. Vaikein asia oli valtaväestöä tummempi ihonväri.
Kuka on biologinen äitini? Mistä ihonvärini johtuu? Nuoren mielessä pyöri kysymyksiä, joihin vanhemmatkaan eivät osanneet vastata. Tyttöä ahdisti ja pelotti ja hän itkeskeli iltaisin. Koulukiusaaminen pahensi ahdistusta.
– Tieto alkuperästä olisi vahvistanut identiteettiäni. Olisin voinut puolustautua. Tietämättömyys lisäsi tuskaani, Reetta Kurjonen sanoo nyt.
Nuori tyttö olisi halunnut olla muiden kaltainen, mutta valtaväestöön sulautumattomana hän koki ajoittain olonsa ulkopuoliseksi.
Juuriensa selvittämiseen Kurjosella syntyi tarve, kun toive omasta lapsesta tuli ajankohtaiseksi kymmenen vuotta sitten.
– Halusin tietää, kuka olen, mistä tulen ja mitä on tapahtunut.
Pelastakaa Lapset ry:n kautta löytyi sisar, adoptoitu hänkin. Siskonsa tuella Kurjonen sai kontaktin äitiinsä ja sai tietää tärkeimmän, syyn ulkonäköönsä. Hänen isänsä on intialainen.
Kaksi vuotta sitten Kurjonen tapasi ensi kerran biologisen äitinsä. Hänen oma suhtautumisensa muuttui, kun hän löysi tästä inhimillisiä piirteitä.
– Tajusin, ettei ole oikeaa ja väärää äitiyttä, vain erilaista. Hän koki olevansa lapseton äiti, joka ei voinut missään kertoa sitä. Nyt tunnen häntä kohtaan lämpöä ja ymmärtämystä. Olen kiitollinen, että hän luopui minusta ja olen saanut paremman elämän.
– Biologinen äiti antoi elämän, adoptioäiti opetti, miten sitä eletään. Kumpaakin tarvitsen.
Nyt Kurjosella on läheisiä sukulaisia kahta kautta. Juurten etsintä paransi ja lähensi entisestään myös aikuisen tyttären suhdetta adoptioäitiin ja kasvatti kumpaakin.
Biologista äitiään hän tapaa muutaman kerran vuodessa. Biologisen isänsäkin hän haluaisi löytää, mutta tietää hyvin, että käytännössä se on lähes mahdotonta.
– Kaikkea ei voi saada. Pitää iloita siitä, mitä on, hän sanoo.
Adoptiolautakunnassa on yksi lakimuutoksen tuoma uudistus: adoptoitujen edustaja. Tehtävää hoitaa ensimmäisenä Reetta Kurjonen, joka on Aikuiset adoptoidut ry:n hallituksen jäsen.
Avoin adoptio on Kurjosen mielestä mielenkiintoinen, haastava asia, erityisesti tapana rakentaa adoptoitujen identiteettiä. Hän pitää sitä lähtökohtaisesti hyvänä, jos se palvelee lapsen hyvinvointia ja kehitystä.
– Jos lapsen etu on uhattuna, pitää miettiä tarkkaan. Avoin adoptio vaatii satsausta adoptiovanhemmilta ja hyvää yhteistyötä heiltä ja biologiset vanhemmilta. Edellytyksenä on, että kaikki osapuolet tutkivat itseään ja miettivät, ovatko siihen valmiita.
– Adoptio on hyvä tapa hankkia lapsi ja tulla perheeseen, Reetta Kurjonen tähdentää.
Jaa tämä artikkeli: