Elämäntehtävänä musiikki. Oopperalaulaja Päivi Kantola sekä esiintyy että opettaa. Vapaa-aikanaan hän ulkoilee Hapsu-koiran kanssa. Kuva: Hans von Schantz
Musiikilla on jalostava merkitys
Päivi Kantola istuu oranssilla sohvalla Suurpellon kodissaan. Kuuntelemme hänen esikoisensa Iivo Kaipaisen bändin Arionin kappaleen Lost. Kappale on sama, jolla Arion osallistui keväällä Barona-Arenalla järjestettyyn Uuden musiikin kilpailuun yhtenä kahdeksasta finalistista. Voittoa Euroviisu -estradille ei tullut, mutta nuorille muusikoille aukesi ovia moneen suuntaan.
”On hienoa seurata oman jälkikasvun pärjäämistä. Varsinaisesta jännittämisestä en voi puhua, koska esiintymismaailma on itselleni niin tuttua. Molemmat poikani saivat jo äidin vatsassa musiikillisen upotuskasteen. Lauloin Kansallisoopperan kuorossa Boris Godunovia, Mozartin Don Giovannia ja Straussin Lepakkoa.”
Oman musiikillisen upotuskasteensa Päivi Kantola sai lapsuus- ja nuoruusvuosinaan, jolloin karjalaissyntyisestä äidistä kehkeytyi esiintyvä laulaja.
”Sellaistahan se oli: kotona oli päällä jatkuva muskari. Äiti taisi laulaa meidät jopa syömään, ja meitä lapsiakin kannustettiin musiikkiin, kuljetettiin esimerkiksi 200 kilometrin päähän Ouluun tunneille. Kaiken sen keskellä lehmänhermoinen isä pystyi syventymään lehtiinsä, korvissaan jonkinlaiset luontaiset korvatulpat.”
Kantolan tie vei Sibelius-Akatemian oopperakoulutukseen, ensin Anita Välkin ja sittemmin Soile Isokosken oppilaaksi.
”Sibelius-Akatemia oli hienoa aikaa, suuria opettajapersoonia, hyviä ystäviä, musiikkia, kielien ja fonetiikan kanssa pelaamista ja ensikonsertti vuonna 1994. Akatemian oopperakoulutuksen projekteissa tunsin olevani kotonani.”
Liitto säveltäjä Jouni Kaipaisen kanssa tarkoitti kotia, johon täytyi mahtua kaksi pianoa, kaksi paljon kotona töitä tekevää taiteilijapuolisoa ja lapset.
”Erosta toipuminen vei kauan, mutta kymmenen ensimmäistä vuotta lasten kanssa sujahtivat kuin siivillä.”
Vuosituhannen vaihteessa Kantola oli esiintynyt Helsingin kaupunginteatterin Les Miserables -suurmusikaalissa näyttelijä-laulajana.
Samoihin aikoihin hän perusti muutaman muun muusikon kanssa Kapsäkki-osuuskunnan, joka tuotti päiväsaikaan esitettäviä lastenoopperoita ja musiikkiteatteria. Helsingin kaupunginteatterin kanssa syntyi yhteistyössä musikaali Risto Räppääjä ja pakastaja-Elvi, jossa Kantola pääsi valloittamaan lapsiyleisöä Elvi Räppääjänä.
Iloisissa merkeissä perustetun Käpsäkin musiikkiteatterituotannot toivat Kantolalle kontakteja myös muihin ammattilaisiin, loistavien näyttelijöiden ja muusikoiden ohella Iiro Rantalaan ja Sinikka ja Tiina Nopolaan, joiden hän kuvailee tehneen työtä suurella sydämellä, innostuneina ja ammattitaidolla.
”Tietynlaisia edelläkävijöitä me varmasti olimme. Vielä tuolloin ei osattu tarpeeksi arvostaa lapsia yleisönä, mutta me teimme työtämme täysillä, kuten olisimme tehneet aikuisillekin.”
Sinikka Nopolan kanssa syntyi paitsi ystävyys myös lastenoopperat Heinähattu, Vilttitossu ja suuri pamaus sekä monologiooppera Arabian jänis, jonka levytys ylsi klassisen musiikin Emma-ehdokkaaksi.
”Mielestäni lapset ansaitsevat elämyksiä. Ei taiteen tarvitse kasvattaa ja alleviivata pedagogisia tavoitteita. Musiikki ja kielellinen ilotulitus, ne sivistävät jo itsessään!”
Moni-innostujaksi itseään kuvaileva Kantola oli sitä jo nuoruudessaan. Hän pani itsensä likoon niin paikallisessa harrastajateatterissa kuin partiossakin. Vuodet seurakuntanuorissa toivat myös tärkeän yhteyden kirkkoon.
Oma kotiseurakunta Espoossa on tullut rakkaaksi siellä tehdyn musiikkityön kautta, paitsi esiintyjänä, myös taannoisen Olarin poikakuoron ja sittemmin kamarikuoro Wähäpaimenen laulunopettajana.
”Eräs kirkon tärkeä tehtävä on rikkaan kirkkomusiikin perinteen ja myös uuden kirkkomusiikin välittäminen. Kirkko tarjoaa seurakuntalaisille mahdollisuuden lähes ilmaisiin konsertteihin, se on arvostettavaa. Juuri musiikin ja arvokkaiden kirkkorakennusten ympäröimänä tunnen henkistyväni ja rauhoittuvani. Avustajana voin myös osallistua jumalanpalveluselämään ja ehtoolliseen.”
Mitä musiikki sitten on? Kantola jää vielä miettimään.
”Ei, pelkkää itseilmaisua se ei ole. Musiikin tekemisellä on korkeampi, jopa jalostava merkitys. Esimerkiksi Bachin musiikki on Luojan ylistystä taidokkaimmillaan.”
Tällä haavaa Kantolan päivät täyttyvät opettamisesta ja esiintymisistä. Ne molemmat ruokkivat toisiaan: opetustyö on lomaa varsinaisesta tekemisestä, palaamista perusasioiden ääreen. Esiintyminen puolestaan tuo tullessaan kokonaisvaltaista kroppa- ja aivotyöskentelyä, tekstin ja musiikin yhdistämistä.
Musiikin ja esiintymisen lisäksi Kantolalla on toinenkin intohimo.
”Jos en laulaisi, voisin olla jonkin sortin viljelijä. Asumismuotojeni takia se ei ole ollut mahdollista. Kun joitakin vuosia sitten kuulin, että Puolarmaarista voisi saada oman palstan niin soittaa rinkutin niin kauan, että se onnistui. Suurpeltoon muutettuamme oli heti selvää, että lähtisin mukaan alueen kaupunkiviljelijöiden piiriin. Välillä on ihan pakko päästä astumaan multaan.”
Viljelemisessä, pienimuotoisessakin, Kantola näkee yhtäläisyyden laulun opettamiseen.
”Samalla tavalla kuin siemeniä istutetaan ja versoja tuetaan kepeillä, täytyy opettajana ymmärtää olla vain ohjaava käsi. On varottava pilaamasta tai mestaroimasta toisen psyykettä, antaa tilaa valon tulla.”
Jaa tämä artikkeli: