Muurarirabbin ratsastusretki
Ensimmäinen mielikuvani seurakunnasta liittyy pyhäkouluun. Muistan, miten kilpailimme parhaan kaverini Veskun kanssa siitä, kumpi saa eniten osallistumistarroja jouluun mennessä. Tarrat piti liimata värikkääseen tauluun, jonka pohjakuvana oli kivinen kuja.
Syksyn ensimmäisissä kokoontumisissa saimme parin ihmishahmon kuvat. Lokakuussa oli palmunoksien vuoro. Marraskuussa tarravalikoimaan kuului epämääräisiä vaatekappaleita, jotka liimasimme opettajan kehotuksesta kylän kapealle kulkuväylälle.
Kun joulu alkoi lähestyä, saimme valita itselle mieleisen kuvan aasista. Seuraavalla kerralla söimme joulutorttuja ja pipareita. Nutturapäinen täti lauloi Tiellä ken vaeltaa -laulun ja jakoi koko porukalle hymyilevän miehen kuvia.
Ja niin oli syyskauden pyhäkoulu kasassa. Tarravihkoomme piirtyi kuva aasilla ratsastavasta parrakkaasta miehestä, jota väki tervehti palmunoksilla ja kivikujalle levitetyillä vaateparsilla. Vesku sai aktiivisimman osallistujan palkinnoksi taskulampun. Olin tosi kateellinen.
Pyhäkoulutäti kertoi lopuksi tuosta erikoisesta ratsumiehestä, joka oli uljaan hevosen sijasta valinnut kulkupelikseen pikkuaasin. Täti selitti, että tuo mies ei ollut mikään tavallinen sankari, vaan Jumalan poika, joka oli tullut maailmaan pitämään erityisesti lasten puolta. Oli sillä kuulemma ammattikin: muurarirabbi.
Mietin, olikohan se miespuolisen pyhäkoulunopettajan nimi. Meillä päin kun ei sen nimisiä pyhäkoulunopettajia ollut koskaan ollut.
Jaa tämä artikkeli: