Naiivi samarialainen
Istuin pari kuukautta sitten eräässä Helsingin keskustan hampurilaisravintolassa pakkasen lyödessä ulkona lähellä kolmeakymppiä. Ikkunasta katselin, kuinka mies istuskeli kadunkulmassa polvillaan ilman hanskoja. Hieroi välillä käsiä yhteen, mutta jatkoi istumista, vaikka puolen tunnin sisällä kukaan ei hidastanut kohdalla vauhtia.
Sanottakoon heti suoraan, että kuulun siihen lukuisissa nettikeskusteluissa halveksittuun porukkaan, joka silloin tällöin antaa pahvimukiin täytettä. Tämänkin jutun kommenteissa joku kertonee, kuinka Romanian romanit ovat aiheuttaneet mielipahaa, uhkailleet, varastaneet ja olleet muutoin sopimattomia. Toinen vaatii rajoja suljettavaksi. Yksi eroaisi kunnasta, jos voisi.
Sain kaksi vuotta sitten tilaisuuden käydä Romaniassa. Maa oli kaunis, mutta köyhyys ja tuloerot olivat räikeitä. Heikoimmin meni romaneilla, joilla on taakkanaan vuosisatainen syrjintäkierre. Sosiaaliturvan viimeinen lenkki on polviasento pahvimuki kourassa tai oman käden oikeus.
Suomalainen hyvinvointijärjestelmä taas juontaa juurensa kirkkomme syntyaikaan. Luterilaisen ihmiskäsityksen mukaan ihminen on sen verran syntiinlankeemuksen suttaama, ettei omin voimin kykene oikeanlaiseen lähimmäisenrakkauteen. Siksi heikoimpien auttaminen on kaiverrettu lakiin. Veroihimme on koodattu kaksi raamatullista periaatetta: "älköön oikea kätesi tietäkö, mitä vasen tekee" sekä "rakasta lähimmäistä niin kuin itseäsi". Yhteisö tietää paremmin kuin yksilö.
Jos kymmenvuotiaalta kysyy, mitä kerjäläisille pitäisi tehdä, vastaus on selvä. Pitäisi auttaa. Antaa ruokaa, käyttää suihkussa ja viedä omaan kotiin nukkumaan.
Mitä meille aikuisille tapahtuu? Missä vaiheessa auttamisesta tuli jotenkin naiivia?
Kirkoissa eletään tänä vuonna siirtolaisuuden teemavuotta. Se kutsuu naiiveja samarialaisia barrikadeille ihmisarvon puolesta, tempaisee kirkon ikkunat selälleen, jotta köyhien ja syrjittyjen, ulospäin suljettujen, huudot kuuluisivat kirkkosaliin asti. Se kysyy meiltä, eikö Jumalan luoma ihminen ole yhtä arvokas, tuli hän mistä päin maailmaa tahansa.
Jokainen ohikuljettu kerjäläinen saa mielestäni aiheuttaa piston sydämessä. Ikävä tunne kertoo, että olemme vielä ihmisiä, jotka osaavat tunnistaa toisen ihmisen. Jos tuo pistos menetetään, menetetään liian paljon.
Jaa tämä artikkeli: