Puutyöpajassa. Rauha Päivinen (oik.) sai apua uurnan tekemiseen vapaaehtoisena ohjaajana toimineelta Jyri Hakurilta. Päivinen käytti materiaalinaan mäntyä. Johanna Hokkanen hioi omaa uurnaansa.
Naiset nikkaroivat uurnan itselleen
Kuolemasta puhuminen pelottaa osaa ihmisistä. Uurnantekokurssista tuli kuitenkin odotettua suositumpi.
Teksti Noora Hellman
Kuva Liisa Huima
Tässä laudassa on jotakin vikaa, Jyri Hakuri tuumiskeli puupajassa Pihlajamäessä. Hän ohjasi viime vuoden lopulla viittä naista, jotka olivat tulleet Malmin seurakunnan viikonloppukurssille tekemään itselleen tai läheiselleen tuhkauurnan.
Jyri Hakuri auttoi vaikeissa vaiheissa ja sahasi esimerkiksi sirkkelillä oikeanmuotoisia kappaleita.
Hänet houkutteli vapaaehtoiseksi ohjaajaksi vaimo, Pihlajamäen seurakuntapiirin pastori Sari Hakuri.
– Lähdin uteliaisuudesta. Itse tehdystä uurnasta tulee persoonallinen, Jyri Hakuri sanoo.
Vuotta aiemmin Sari Hakuri oli miettinyt kollegoineen, miten seurakunta voisi hyödyntää puutyöpajaansa enemmän. Maakunnissa on järjestetty arkunveistokursseja, mutta kaupungissa arkkujen veistäminen ja säilyttäminen veisi liikaa tilaa.
– Kuolemasta puhuminen on kirkon juttu. Ensimmäinen uurnantekokurssi järjestettiin kevättalvella 2014. Se sopi Yhteisvastuukeräyksen saattohoitoteemaan, Sari Hakuri kertoo.
Ensimmäistä kurssia ei mainostettu paljon, mutta tulijoita oli enemmän kuin pajaan voitiin ottaa. Kurssit ovat olleet suosittuja. Viikonloppukurssilla 21.–22.3. on vielä muutama paikka vapaana. Alusta asti kurssista kiinnostunut käpyläläinen Jutta Ordning mahtui vasta kolmannelle kurssille mukaan.
– Oli etuoikeus päästä tekemään oma uurna. Jokainen meistä tekee siitä itsensä näköisen, viisikymppinen Ordning sanoo.
Majakoista kiinnostuneena hän työsti akaasiapuusta majakan näköisen uurnan. Päälle hän suunnitteli laittavansa kynttilälyhdyn. Ennen varsinaista käyttötarkoitusta uurna toimisi sisustuselementtinä.
Äitinsä omaishoitajana oleva Ordning pohtii, että koska sirottelu-uurnaa ei haudata, sitä voi ehkä käyttää ensin äidillä ja sitten hänellä itsellään.
Osa kurssilaisista ei ollut juuri koskenut vasaraan aiemmin. Esimerkiksi 70 vuotta täyttävällä Rauha Päivisellä puutyöt olivat jääneet vähemmälle. Pihlajistossa asuva Päivinen kiitteli kurssilla saamaansa apua. Hän nikkaroi uurnan männystä ja valitsi perinteisemmän mallin.
Päivisen aviopuoliso kuoli pari vuotta sitten. Lähipiiristä on lähtenyt muitakin.
– Nauroin tyttärelleni, että mikä ikäkriisi minulla on. Niin paljon elämää on takana ja niin vähän edessä, Päivinen pohdiskelee osallistumisensa syitä.
Tuija Paaso Maunulasta oli kaipaillut jo pitkään jollekin puutyökurssille pääsyä. Vielä viisi vuotta sitten hän ei olisi ollut valmis tekemään uurnaa itselleen. Vuosien varrella on tapahtunut kypsymistä.
– On rakkauden teko itselle tehdä oma uurna. Pyrin tietoisesti olemaan elämäni tärkein henkilö. Tässä uurnassa voin kuvitella matkaavani levollisesti. Ei haittaa, vaikka kaikki saumat eivät olisi suorassa. Tärkeintä on, että ajatus on ollut tehdessä mukana, Paaso sanoo.
Sekä vaaleasta että tummasta tuijasta valmistamaansa uurnaa hän aikoo säilyttää makuuhuoneessa. Uurnan sisään hän saattaa kätkeä jotakin omaisia lohduttavaa.
– En tiedä vielä, mitä se olisi. Mahdollisesti itse neulotut sukat, Paaso sanoo.
Joissakuissa seurakuntalaisissa tieto kurssista on herättänyt kauhistusta, osassa taas innostusta.
– Jotkut ajattelevat kutsuvansa kuolemaa lähemmäs, jos puhuvat siitä, pastori Sari Hakuri arvelee.
Jutta Ordningin mielestä kuoleman käsittelyä ei tarvitse pelätä. Hän muistuttaa, että joka päivä olemme päivän lähempänä kuolemaa.
– Olisi järkyttävää olla kuolematon, Ordning toteaa. Elämän rajallisuuden ymmärtäminen on synnyttänyt hänessä itsessään elämän vimman.
Ordningin mielestä olisi hyvä, että seurakunta järjestäisi myös kursseja, joissa voisi suunnitella omia hautajaisiaan.
Jaa tämä artikkeli: