Metsän siimeksessä. Keijo Lehtonen ja Tuula Haataja, takana Anna-Maija Lindblad ja Eila Lehtonen kulkivat luonnossa muun muassa opaskoira Qastan johdattamina.
Näkövammaisten kesäleirillä jokaiselle riittää apua
Seura ja vertaistuki ovat näkövammaisten kesäleirillä parasta.
Lohirannan leirikeskuksessa Lohjalla on meneillään mölkkykisan heittostrategian suunnittelu. Näkövammaiset heittävät mölkkyä ääniohjatusti eli niin, että diakonissa Liisa Merivuori taputtaa käsiään keilojen vieressä ja opastaa siten niiden sijaintia. Muut antavat ohjeita, ja kaikkia kannustetaan lämpimin aplodein.
Kullakin näkövammaisella on apuna ja oppaana vapaaehtoistyöntekijä. Hän voi olla leiriläisen tuttu tai seurakunnan leiriä varten järjestämä.
− Voi, en minä voi lähteä, kun ei minulla ole opasta enkä tunne sieltä ketään, kertoo Anna Topponainen ajatelleensa, kun hän kuuli leiristä ensimmäistä kertaa.
– Älä huoli, me etsitään sinulle opas, seurakunnasta vakuutettiin, ja miniä lohdutti, että kyllä siellä tutustuu. Ja se piti paikkansa, sain aivan ihanan oppaan ja tämä on niin virkistävä loma!
Glaukooma eli silmänpainetauti on vienyt puolet 91-vuotiaan Topponaisen näöstä. Hän käy joka päivä lenkillä ja istuu ulkona, jos sää sallii. Lisäksi hän käy kerhoissa Jakomäessä ja Malmilla.
"Yritän pärjätä kotona mahdollisimman kauan"
Katariina Korttinen, 81, sanoo, että leiri on hänelle kesän kohokohta.
− Täällä pidetään niin hyvää huolta ja tapaa tuttuja ja latautuu oikein kunnolla, Korttinen kiittelee.
Glaukooma on hänenkin sairautensa. Vaikka silmiä on operoitu monta kertaa ja vaivaan on lääkitys, näkö heikkenee edelleen.
Korttinen ei pysty liikkumaan ulkona enkä julkisilla kulkuneuvoilla yksin. Hän ei myöskään näe lukea paitsi suurennuslasin avulla vähäsen.
– Kaupassa käyn invataksilla kerran viikossa. Se palvelu pelaa kiitettävästi. Ainoa miinus on, että tilauskeskuksen puhelimeen joutuu monesti jonottamaan ja jonottaminen maksaa, Korttinen kertoo.
Hän asuu ja hoitaa kotityöt yksin. Hän olisi toki saanut kotiapua, mutta hän yrittää pärjätä itse niin pitkään kuin pystyy. Jussi-vapaaehtoinen käy aina silloin tällöin auttelemassa, hän jatkaa.
Yksinäisyys kangertaa muuten niin iloisen oloista rouvaa.
− Joskus ihan sattuu, kun on niin ikävä yksin. Jälkikasvu voisi käydä useamminkin. Eivät ne taida ymmärtää, miltä minusta tuntuu. Onneksi minulla on oma piha, ja kauniit kukat ja keltasirkut ilonaiheena.
Opaskoirakin tykkää uimisesta
Iltapäivällä leirin ohjelmassa on sauna ja uinti. Jos opas ei tarkene mennä veteen, hän huutelee laiturilta ohjeita, minne suuntaan kääntyä takaisin laiturille päätyäkseen.
Kohta järvessä polskuttaa myös opaskoira Qasta, joka innolla noutaa veteen heitettyä puukarahkaa.
Järjestö- ja vapaaehtoistoiminta Näkövammaisten keskusliitossa ja seurakunnissa pelasti elämäni."
- Keijo Lehtonen
Opaskoiran isäntä Keijo Lehtonen sanoo, että leirit ovat hänestä ehdottoman tärkeitä vammaisten selviämisen kannalta: On tärkeää päästä vertaistuen piiriin ja tapaamaan toisia samassa tilanteessa eläviä.
Lehtonen, 68, puhuu omasta kokemuksestaan. Hän menetti näkönsä lähes kokonaan aivoverenvuodon seurauksena reilut 20 vuotta sitten. Sokeutumisen viimeisteli myöhemmin puhjennut glaukooma.
Ensimmäinen vuosi sairastumisen jälkeen oli Lehtosella yhtä kamppailua. Halvaantuminen ja aivojen vaurioituminen vaativat isoa kuntoutusta.
– Vajosin aika syvälle ja tunsin, ettei minusta ole mihinkään. Sitten eräs diakonissa sanoi minulle, että ukko, nyt toimintaan mukaan. Järjestö- ja vapaaehtoistoiminta Näkövammaisten keskusliitossa ja seurakunnissa pelasti elämäni. Toisten ihmisten seurasta saan voimaa.
"Parasta leirillä ovat kivat ihmiset"
Leirillä on mukana myös Lehtosen avovaimo Anna-Maija Lindblad, joka on niin ikään näkövammainen. Pariskunnalla on yhteinen henkilökohtainen avustaja, jonka apua on saatavana 40 tuntia kuukaudessa kummallekin.
− Minusta tuntuu, että vammaiset ovat yhteiskunnan silmissä lähinnä pakollisia kulueriä, siis c-luokan kansalaisia. Vaikka olisi kyse lakisääteisistä asioista tai etuuksista, kaikesta joutuu riitelemään viranomaisten kanssa, Lehtonen tuohtuu.
Kuukaudessa saa 18 invataksimatkaa. Edellisviikolla taksi jätti Lehtosen, Lindbladin ja Qastan ojan reunalle sillä seurauksella, että kaikki putosivat ojaan.
Minusta tuntuu, että vammaiset ovat yhteiskunnan silmissä lähinnä pakollisia kulueriä, siis c-luokan kansalaisia."
- Anna-Maija Lindblad
− Vaikka on paljon onnistuneita kyytejä, tällaiset tapaukset jäävät pelottamaan. Päivisin kulkeminen vielä menettelee, mutta ilta- ja yöaikaan on hankalaa.
− Tutuilla seuduilla pystymme liikkumaan opaskoiran kanssa. Pikkujutut, joita näkevät eivät edes huomaa, vaikuttavat paljon sokeiden arkeen, kuten muuttuneet liikennejärjestelyt, jotka on merkitty vain sanallisesti. Koira kun ei osaa vielä lukea, Keijo Lehtonen toteaa.
Lehtosen opas Tuula Haataja on konkari näkövammaisten leirillä. Hän tekee monenlaista vapaaehtoistyötä seurakunnassa.
– Parasta tässä ovat kivat ihmiset. Olen tutustunut leireillä vuosien varrella mielenkiintoisiin ihmisiin, joita on mukava tavata aina uudelleen.
Oppaan kanssa reissun päällä
Saunan jälkeen kahvipöytään saapuu myös Harri Vihinen. Sauna ja uinti ovatkin hänen mielestään parasta leiriantia samoin kuin metsä, aurinko ja muiden seura.
Vihinen, 52, sokeutui auto-onnettomuudessa kuusivuotiaana. Nyt arki täyttyy työssäkäynnistä Näkövammaisten keskusliitossa sekä kirjojen lukemisesta ja kuuntelemisesta.
− Valkoisen kepin kanssa pystyn liikkumaan tutuilla reiteillä, ja tarvittaessa saan avustajan.
Eläkkeellä kun olen ja Luoja on suonut terveyttä, niin mielelläni teen jotain, missä voin olla iloksi ja avuksi."
- Niilo Aalto
Vihinen on reissannut lukuisat kerrat niin Virossa kuin kotimaassa oppaansa Niilo Aallon kanssa. Aalto on nytkin mukana Lohirannan leirillä.
− Eläkkeellä kun olen ja Luoja on suonut terveyttä, niin mielelläni teen jotain, missä voin olla iloksi ja avuksi. Se merkitsee minulle enemmän kuin päivätyön palkka aikoinaan. Meillä synkkaa Harrin kanssa hyvin, ja mielelläni lähden mukaan reissuihin, joista tiedän hänen nauttivan, Aalto sanoo.
Vapaaehtoiset ovat äärettömän tärkeitä
Vapaaehtoiset oppaat ovat äärettömän tärkeitä näkövammaistyössä. Eila Lehtonen on yksi luottohenkilöistä. Hän kertoo toimineensa 1990-luvulta lähtien vapaaehtoisena näkövammaisten leireillä, retkillä, kävelykaverina ja askartelupiirissä. Välillä hän käy kodeissa auttamassa ja juttuseurana.
− Olen löytänyt toiminnasta paljon ystäviä ja saanut itsellenikin uusia harrastuksia. En osaa edes ajatella tätä vapaaehtoistyönä, Lehtonen sanoo.
− Onneksi vapaaehtoisia on löytynyt ja löytyy. Myös näkövammaisia on meillä vapaaehtoisina ryhmänohjaajina samoin kuin Juttupuhelimessa, jossa he soittavat säännöllisesti ringissä oleville muille näkövammaisille kuulumisia kysyäkseen, näkövammaistyöstä vastaava diakoni Marja Leena Kallio kertoo.
Kallio kuvailee, että kesän leiri on monelle näkövammaiselle kantava voima yli talven, koska elämä voi muuten olla vähän yksinäistä.
– Leiriltä löytää samanhenkisiä ihmisiä, joita on mukava tavata talven mittaan. Työntekijänä leirillä tutustuu ihmisiin paremmin kuin vaikkapa ryhmissä ja pääsee luontevasti juttelemaan välillä syvällisistäkin asioista.
Jaa tämä artikkeli: