Näkymättömän jäljillä
Vaikka en niin kuin kirkko opettaa on sosiaalipsykologian emeritusprofessorin Antti Eskolan henkilökohtainen puheenvuoro uskosta. Eskola haluaa selvittää, millainen hänen uskonnollinen uskonsa on, ja senkin, mikä kirkon opeissa ja rituaaleissa häntä kiusaa. Tämä on Eskolalta viides uskoa käsittelevä teos. Yhteiskuntatieteilijänä häntä kiinnostavat uskoa luonnehtivat, sille sisällön antavat seuraukset.
Marxilaisesta tutkimuksesta innoittunut Eskola erosi kirkosta 1970-luvulla. Hän muun muassa piti kirkon diakoniatyötä avunsaajaa nöyryyttävänä ja uskoi, että hyvinvointivaltio tulee huolehtimaan kansalaisista tasa-arvoisesti. Eriarvoistumisen lisäännyttyä kirkko alkoi jälleen näyttäytyä Eskolasta tärkeänä, ja hän liittyi takaisin 2000-luvulla. Mielestään hän tuolloin vain etsi itsestään sen uskon, joka hänessä on aina ollut.
Eskola vieroksuu ”sanallisia brodeerauksia” ja opillisia tunnustautumisia. Hän vapauttaakin itsensä uskontunnustuksen lausumisesta, vaikka nousee sen aikana seisomaan. Toisaalta hän ymmärtää uskosta puhumisen metaforiseksi eikä lähde vääntämään vaikkapa neitseestä syntymisen totuusarvosta.
Uskontunnustuksen Jeesusta koskevista kohdista Eskolan on helpompi uskoa historialliseen Jeesukseen, kärsivien auttajaan, kuin ylösnousseeseen Kristukseen. Mutta hän myöntää lopulta, että Kristus-hahmo on olemassa hänenkin kokemuksessaan: ”Pakko siihen on uskoa, varsinkin kun näemme hahmon valtavan voiman ja vaikutuksen.”
Tutkijat ovat paljosta keskenään eri mieltä, mutta moni kirkon työntekijä yrittää tasapainoilla epävarmuuksien keskellä ja luoda opista yksiselitteistä. Eskola kuittaa kirkon opin ristiriidat mutkattomasti sanomalla, että ristiriitainen on sekin kokemus, jonka varassa toimimme arkisessa elämässä. Ristiriidat on hyväksyttävä.
”Uskon Jumalaan. En kuitenkaan ihmisen kaltaisena ja jossain erityisessä paikassa asuvana olentona.”, Eskola määrittelee. Professoria puhuttelee lääkäri, kirjailija Mikael Enckellin muotoilu, jonka mukaan Jumala on ”ehdottomasti olemassa oleva ja ehdottomasti käsittämätön”. Jumalan nimen hokeminen on Eskolasta nimen väärinkäyttöä. Hän epäilee, että hokemisella yritetään runsaan kolehdin toivossa suggeroida kuulijat psykologiseen tilaan, joka selitetään Pyhän Hengen (Eskola kirjoittaa pyhän hengen) läsnäoloksi. Hänestä Pyhä Henki on kaukana tuollaisesta julkisen itsetyydytyksen paikasta, ja niin hän toivoo olevansa itsekin. Hokemisen sijaan Eskola kehottaa etsimään hiljaisen rukouksen yhteisöjä. Rukouksen mallin hän saa Jeesukselta, joka halusi rukoilla Getsemanessa yksin.
Moni uskontoja vieroksuva tutkija varaa itselleen oikeuden ajatella, että maailmankaikkeudessa voi olla muitakin älyllisiä olentoja kuin ihminen, vaikka emme kykene heitä havaitsemaan. Samalla logiikalla Eskola vaatii itselleenkin oikeutta uskoa, että on jotain sellaista näkymätöntä, mitä uskonnot yrittävät kuvata.
Pälvi Ahoinpelto
Antti Eskola: Vaikka en niin kuin kirkko opettaa. Kirjapaja 2013. 179 s., 27,90 e.
Jaa tämä artikkeli: