Elämän leipä. Meidät haastetaan antamaan omastamme.

Nälkä

• 04.03.2013 14:02

Kohti tulevan miehen hontelo olemus ja kärsivä katse kertovat rankasta elämästä. Hän pyytää muutamaa lanttia ja kertoo, ettei ole syönyt pariin päivään. En anna lanttia, sillä sattumalta tiedän, että mies saa päivittäiset ateriansa asuinpaikastaan, jonka pihalla hän kerjää. Muutenkaan en yleensä anna rahaa kadulla.

Joskus olen yrittänyt keskustella miehen kanssa, mutta siitä ei ole tullut mitään. Rahaa, nyt heti, on se, mitä hän odottaa.

Nälkä vetoaa useimpiin ihmisiin, joten sitä kannattaa käyttää silloinkin, kun kyse on jostain muusta tarpeesta. Varmasti jonkin elintärkeän puute, ”nälkä”, miehellä on, siitä ei ole epäilystäkään. Luultavasti sellaisen nälkä, jota ei lanteilla tyydytetä.

Kun kieltäydyn antamasta pyytäjälle, minulle tulee aina paha olo. Ehkä olisin välttänyt sen antamalla ne pari lanttia: saakoon ne, vaikka valehteleekin. Ehkä niin olisin vaientanut oman säälintunteeni. Olisinhan tehnyt jotakin!

Kohtaaminen miehen kanssa jää vaivaamaan mieltäni. Miltä mahtaa tuntua torjutuksi tuleminen kerta toisensa perään? Ja toisaalta: miten pari lanttia pystyisi pelastamaan vinoon menneen elämän?

Lantinpyytäjä ja hänen olemuksestaan paistava osattomuus on kuin huutomerkki. Se muistuttaa lähimmäisyydestä, jonka olisi pitänyt toteutua jo paljon ennen kuin elämä meni raiteiltaan. Mutta myös lähimmäisyydestä, jonka turvin hänestä kenties vielä tulisi osallinen.

Mitenkähän Jeesus tänä päivänä jakaisi ne viisi leipää ja kaksi kalaa?

Eeva Hurskainen

4. paastonajan sunnuntai