Osan katastrofeista aiheuttavat ihmiset itse toisilleen, osan luonnonmullistukset ja osassa on kummallakin vaikutuksensa. Jotkut syntyvät äkillisesti, toiset kehkeytyvät pitkän ajan kuluessa.

Itä-Afrikan meneillään olevassa nälänhädässä on vähitellen kehittyneestä katastrofista, jonka varsinainen syy on kuivuus. Ruoka ei kasva, kun sadetta ei saada. Tilanteen kärjistymiseen on kuitenkin vaikuttanut myös pitkään jatkunut sotiminen ja yhteiskunnallisten olojen rapautuminen. Epävakaissa oloissa ihmisten kyky varautua luonnon asettamiin haasteisiin vähenee entisestään.

 

Mielenkiintoista on nähdä, mitä meissä tapahtuu tunteen ja toiminnan tasolla suhteessa erilaisiin katastrofeihin. Äkilliset mullistukset vetoavat meihin selvästi enemmän kuin pitkään kehittyvät, vaikka nämä saattavat aiheuttaa suuria vaikeuksia paljon suuremmalle ihmismäärälle. Esimerkiksi Norjan ampumatapaus tai tsunami Japanissa järkyttivät meitä enemmän kuin Itä-Afrikan kuivuus, vaikka siellä uhreja on miljoonia.

On tietysti ymmärrettävää, että maantieteellisesti tai kulttuurillisesti lähempänä olevien ihmisten ahdinko koskettaa syvemmin kuin kauempana olevien. Silti voi kysyä, asuuko meissä kaikissa pieni rasisti, joka pitää toista ihmistä arvokkaampana kuin toista. Onko suomalainen, norjalainen tai japanilainen tärkeämpi ihminen kuin vaikkapa pakistanilainen tai somalialainen.

 

Suurten katastrofien edessä pieni ihminen tuntee usein voimattomuutta. Tuntuu, ettei voi tehdä oikein mitään, kun maailman ongelmat ovat niin valtavat. Ei yksi ihminen tietenkään voi koko maailmaa parantaakaan. Silti jokainen voi tehdä aina jotain. Meillä on luotettavia järjestöjä, joiden kautta annettu pienikin apu auttaa aina jotakuta toista pientä ihmistä.
Itse kukin voi aina myös katsoa peiliin. Näkyykö siellä sellainen ihminen, joka omilla asenteillaan, puheillaan, teoillaan ja omalla elämäntavallaan on lisäämässä vai vähentämässä maailmassa olevaa hätää.