Narsistin opetuslapset
Tapani Koski kysyy (K&k 26.2.) olennaisen kysymyksen: mitä hengelliselle väkivallalle altistunut voi tehdä, ja miksi olemme väkivallalle niin sokeita ja alistuvia. Mielestäni torjumme tosiasiat siksi, että kohtaamme hengellisessä ryhmässä hämmentävän ongelman, jota emme osaa tunnistaa tai nimetä. Jokin tapaamisessa ehkä tuntuu meistä pahalta ja ristiriitaiselta, mutta silti luotamme vaikuttavaan puhujaan ja takerrumme narsistin verkkoon.
Hengellinen hyväksikäyttäjä tarvitsee uhreja, jotta tuntee elävänsä ja olevansa ainutlaatuinen, vahva, kaikkivoipa, ihailtu ja odotettu – Jumalasta seuraava. Narsistinen hyväksikäyttäjä on taipuvainen maagiseen ajatteluun ja kokee omaavansa yliluonnollisia kykyjä, hänen ajattelunsa on mustavalkoista. Ryhmä on häntä varten, yksilöt hänen välineitään. Tällainen narsistinen tarve nousee syvästä arvottomuuden, tuhoutumisen pelon ja tyhjyyden tunteesta.
Narsistinen ihminen imee julmasti elinvoimaa lähimmäisistään. Tarve on narsistille sisäsyntyinen ja pakottava, verrattavissa nälän tyydyttämiseen. Narsistinen ihminen vaikuttaa ristiriitaiselta: vaatimattoman miellyttävä, kuunteleva ja tukea antava, mutta myös vallanhaluinen, valehteleva, ärtyilevä ja kostava. Narsistisen ihmisen käsitys itsestä on epärealistisen hyvä, vaikeuksien syyt ovat aina muissa.
Henkisesti väkivaltainen sananlevittäjä ei muutu. Narsistisesti vaurioitunut ei kykene aitoon empatiaan. Hän saa tarvitsemansa olemassaolon tunteen yhtä hyvin ihailusta kuin panettelusta, kiitoksesta tai inhotuksi tulemisesta – kaikenlainen huomio kelpaa narsistille ja vahvistaa häntä.
Narsistilla on epäluotettava naamio, valeminä, joka vaihtuu tarpeen tullen toisenlaiseksi. Kun riisuu vaaleanpunaiset lasit, alkaa nähdä.
Arja Linnavuori
Jaa tämä artikkeli: