Näyttelijästä ohjaajaksi
Olli Seppälän näyttelijä Kari Hakalasta kirjoittaman kirjan alaotsikkona on osuvasti Kiihko ja kutsumus.
Porilaisen työläisperheen pojan matka teatterin pariin ei ollut helppo, itse asiassa kirjaa lukiessa herää myötätunto moneen kertaan. Täytyy olla valtava palo ja veto, että jaksaa ponnistaa sellaisista lähtökohdista kuin Hakalalla oli. Ei ollut kirjallista taustasivistystä, ei aluksi perheen tukeakaan, ei lähiympäristön taholta arvostusta omalle valinnalle. Vielä opiskeluvaiheessakin Hakala sai nolosti ja julkisesti tuntea, että tausta oli hutera.
On mielenkiintoista verrata Hakalan ja Hannu-Pekka Björkmanin ratkaisuja. Molempien tie päätyi Kom-teatteriin, molemmat löysivät kristillisen uskon. Björkman jäi, Hakala lähti – syyt eivät täysin selviä. Seppälän kirjan mukaan Hakala ei ole katunut lähtöään, vaikka päätöstä seurasikin jatkuva taloudellinen epävarmuus.
Alussa Hakalan usko kuohuu hänen luonteensa mukaisesti täysillä. Uskoon tulleelle näyttelijälle on ottajia ja hyväksikäyttäjiä. Kuka hyötyy eniten? Kristillisten piirien ajattelu ei ole Hakalalle ennestään tuttua, ja aina riittää niitäkin, joille näyttelemistä jatkava kristitty on kummajainen.
Välillä Hakala tuskastuu – syystäkin: kukaan ei asettaisi uskoontulon jälkeen hänen työtään kyseenalaiseksi, jos hän olisi putkimies.
Näyttelijän työstä jäävät valokuvat ja lehtileikkeet. Niitä Seppäläkin ahkerasti kertaa. Muistot nousevat esiin, esimerkiksi Komin Hävinneiden legenda oli itselleni melkoinen elämys. Hakala sen sijaan tunsi Lasarusta esittäessään olleensa täysin pihalla kokonaisuudesta. Se ei kyllä näkynyt.
Kirjasta käy hyvin ilmi, ettei kirkossa vieläkään ymmärretä oikean draamataiteen merkitystä ja mahdollisuuksia eikä varsinkaan makseta kunnon palkkioita tehdystä työstä. Sääli, sillä parhaimmillaan on päästy sellaiseenkin esitykseen kuin Hakalan Tampereen tuomiokirkkoon vuonna 2007 ohjaama Vihan päivät.
Olli Seppälä: Kari Hakala. Kiihko ja kutsumus. Kirjapaja 2009. 224 s., 33,90 e.
Jaa tämä artikkeli: