Kun olin lapsi, kymmenestä käskystä toistettiin useimmin sitä neljättä. Sen tarkat sanat ovat: kunnioita isääsi ja äitiäsi, jotta menestyisit ja eläisit kauan maan päällä.

Kuulin, että käsky on ehdoton ja kattaa myös muut auktoriteetit, esimiehet ja esivallan. Kotona ja koulussa tuli tutuksi kertomus, jossa täysi-ikäiset lapset ovat passittaneet sottaisesti aterioivan vanhan isän pois pöydästä nurkkaan ja antaneet hänelle puukupin käteen. He katuvat, kun näkevät lapsensa veistelevän heille itselleen puukuppia tulevaa vanhuutta varten.

Käskyn jatkuva jankuttaminen ärsytti minua. Se jätti mielestäni kokonaan huomiotta mahdollisuuden, että vanhemmat eivät tunne omaa vastuutaan, vaan käyttäytyvät itsekkäästi tai moraalittomasti. Ja tosiasian, että on olemassa luonnevikaisia esimiehiä, lahjottavia esivallan edustajia ja valtioita, jotka vainoavat armottomasti kansalaisiaan.

Miten voi vaatia pahoinpitelevän tai juopottelevan vanhemman lasta kunnioittamaan ihmistä, joka tekee hänen elämästään helvetin?

Lisäksi minua kiukutti käskyn toinen puoli. Se ei puhunut henkisestä hyvästä, vaan maallisesta menestyksestä ja pitkästä iästä, jotka seuraavat käskyn täyttämistä. Jälkimmäinen seuraus tuntui liittyvän puukuppi-tarinaan. Jos suhteet vanhempiisi eivät ole kunnossa, omat lapsesi kostavat sen sinulle ja päätät päiväsi surkeasti nurkassa tai köyhäintalossa.

Tämä tuntui minusta mekaaniselta ja kiisti jälleen kokonaan vanhempien oman käytöksen merkityksen. Totta kai lapset huolehtivat vanhoista vanhemmistaan, jos suhde heihin on ollut alusta asti läheinen ja rakastava.

Vanhempana olen pohtinut käskyä uudelleen. 1960-luvun ilmapiirissä se tuntui kahleelta. Mutta nyt, kun monet arvot ovat kääntyneet nurin, käsky pitäisi ottaa taas esiin ja päivittää.

Kaikkien, varsinkin päättäjien, olisi ymmärrettävä, että sivistynyt yhteiskunta arvostaa sekä vanhemmuutta että vanhoja ihmisiä. Kylmä ihmiskuva ja elämän ja työn näkeminen taisteluna eivät auta vanhempia kasvattamaan lapsistaan hyviä ihmisiä. Jos työelämä hylkii vanhempia työntekijöitä, se haaskaa kallista kokemusta. Me menetämme jokainen palan ihmisyydestämme, jos vanhuksia ei hoideta niin kuin ihmisarvolle on sopivaa.