Niuhotusta ja armoa
Olen parikin kertaa ollut kuulolla, kun poliittis-dokumentaarisia teatteriesityksiä tehnyt ohjaaja Susanna Kuparinen on kehunut tylsää ja raskasta paperityötä tekeviä viranomaisia, byrokraatteja. Byrokratia on nimittäin koko yhteiskunnan kattava turvarakennelma, jonka ajatuksena on estää ikävät tilanteet ennalta ja taata hyvä järjestys. Byrokratian kiroaminen on paitsi sovinnaista, myös kiittämätöntä.
Ajatuksessa on makua, pidän siitä. Mutta koska se on provokaatio, siitä voi hyväksyä vain puolet.
On kiistatta hyvä, että kaikkien tilanteiden ihanteellinen, oikea kulku on jossakin määritelty. Tuntuu turvalliselta tietää, että joku ammatikseen tietää, miten asioiden kuuluu olla, mikä milloinkin on oikea menettely. Virasto, bureau, on paikka, josta voi kysyä neuvoa kiperässä tilanteessa ja saada apua.
Byrokratian sitä puolta, itse bureauta, kannatan mielelläni.
Bureaun valtaa, kratosta, sen sijaan kammoan. Viraston ei pitäisi ottaa itseään liian vakavasti, vaatia asiakkailtaan sokeaa kuuliaisuutta, varsinkaan jos nämä eivät edes ymmärrä, mitä bureau heille tahtoo sanoa. Ja harvoinhan he ymmärtävät. Viraston pitää palvella ihmistä, ei koskaan ihmisen sitä.
Samaa voi sanoa kristillisestä kirkosta. Silläkin on virastonsa, oppinsa. Kirkko kuitenkin pitää arvossa tiettyä periaatetta, jonka pitäisi estää sitä kangistumasta teokraattiseksi niuhottajaksi. Tarkoitan armoa. Se on sitä, kun mokailijalle, erehtyväiselle, hätääntyneelle sanotaan: ”Ei se mitään. Sattuuhan sitä.”
Ne lauseet voisi sekulaarikin bureau opetella. Se voisi tehdä luovia poikkeuksia, joissa tunnetusti on kaikkien sääntöjen voima.
Jos siis etuushakemus on täytetty väärin ja liitteitä puuttuu, voisi virkailijalta tulla lyhyt kirje: ”Ette ole toimittanut meille tarvittavia tietoja. Mutta ei se mitään. Olen kärsinyt puolestanne ja täydentänyt tiedot. Hakemuksenne – ja teidät – on hyväksytty.”
Jaa tämä artikkeli: