Helsingin Suomalaisen Yhteiskoulun rippikoululaiset kuvasi 1930-luvun vaihteessa Valokuvaamo Apollo. Keskellä rovasti Lauri Pohjanpää. Ylärivissä kolmas vasemmalta Arvi Korkeakoski. Toisessa rivissä neljäs oikealta Eino E. Suolahti. Pohjanpään takana May Polón (os. Pajula). Kuva: Museovirasto

Noin kuudenkymmenen teoksen mies

Lauri Pohjanpään syntymän 120-vuotismuistoa juhlitaan ensi sunnuntaina Lauttasaaren kirkossa.

• 12.11.2009 11:49

Lauri Pohjanpää oli aikansa syvällisimpiä ja monipuolisimpia sielunpaimenia. Hän toimi Lauttasaaren seurakuntatyön johtajana vuodesta 1939 vuoteen 1956.

Lauttasaari kuului aluksi Huopalahden kauppalaan. Huopalahti liitettiin Helsinkiin sodan jälkeen, aluksi Keski-Helsingin seurakuntaan. Omaksi seurakunnakseen Lauttasaari itsenäistyi 1956.

Vuosikymmenet meren ympäröimän ”saarivaltakunnan” paimenena virittivät Pohjanpään kokoamaan Helsinki-aiheiset runonsa kirjaksi Meren kaupunki. Synnyinkaupungille omistettu kirja ilmestyi vuonna 1954.

Helsinki-aiheet muodostavat luontorunoilijana tunnetun Pohjanpään tuotantoon voimakkaan lisän. Runoissa riittää tilannekuvia merirosvoista kaupungin rakentajiin.

Lauri Pohjanpää ei kiinnittänyt huomiota vain vallanpitäjiin tai menestyjiin. Koska runoilija oli kutsumukseltaan ihmisten auttaja, hän näki myös rakennustelineiltä pudonneen työmiehen lesken ja orvoksi jääneet lapset. Kerrostalon riitasointuisten äänien keskeltä hän kuuli ihmisen sydämen.

Kuolema ja katastrofi

Lauri Pohjanpään runous liikkuu nuoruuden säkeistä lähtien ikuisuuden rajalla. Hän kehotti usein: ”Muista kuolemaasi”.

Pohjanpään sukupolvi joutui kohtaamaan monet sodat. Koetut hävitykset kanavoituivat uhkakuvaan vuonna 1947 ilmestyneessä teoksessa Kottaraisen huilu. Siinä katastrofin on aiheuttanut yllättävä ilmastonmuutos: jääkausi.

Proosarunossa Viimeinen jääkarhu jähmettyneeseen Helsinkiin saapuu viimeinen elävä olento. ”Jääkarhu kulki pitkin Aleksanterinkatua...”

Jääkarhu ei löytänyt ruokaa valtioneuvostosta eikä yliopistonkirjastosta, josta kulku jatkui turhaan ”vihreälle jäävuorelle, joka kerran oli ollut Suurkirkko”.

Räätälin poika ja runoilija

Lauri Henrik Pohjanpää syntyi Helsingissä heinäkuun 16. päivänä 1889 ja kuoli heinäkuun 2. päivänä 1962. Kun Pohjanpää oli 9-vuotias, räätäli-isä vei perheensä Tampereelle.

Koulunkäynti Tampereen Reaalilyseossa antoi paljon virikkeitä Lauri-pojan kirjoittamiseen. Aktiivinen nuorukainen avusti lehtiä jo kouluaikanaan. Ylioppilaaksi tultuaan hän palasi 1908 Helsinkiin opiskelemaan yliopistossa estetiikkaa ja kirjallisuutta.

Heti ensimmäisenä opiskeluvuonna Pohjanpäästä tuli vanhasuomalaisten ylioppilaitten lehden Raatajan

Mutta kansat liikehtivät jo. Vuoden 1906 suurlakkoa seurasi ensimmäinen maailmansota 1914.

Itsenäisyys ja kasvatus

Lahjakas Lauri Pohjanpää oli opiskelijoiden eturintamassa siellä, missä tarvittiin kynänkäyttäjää ja voimakkaampiakin toimenpiteitä.

Suomen itsenäistymisen valmisteluissa hänellä oli erikoistehtäviä. Hän kirjoitti esimerkiksi ylioppilaskunnan puheenjohtajana opiskelijoiden vakuutuksen itsenäisyyden välttämättömyydestä.

Osallistuva nuori mies olisi voinut jatkaa itsenäistyneessä Suomessa sekä kirjallisuuden että politiikan alalla, mutta hän luki ajan merkkejä toisin. Pohjanpää aloitti teologian opiskelun, ja hänet vihittiin papiksi 1925.

Pohjanpää opetti Helsingin Suomalaisessa Yhteiskoulussa uskontoa, suomea ja historiaa vuoteen 1954. Hän kirjoitti uskonnon oppikirjoja ja hengellistä kirjallisuutta nuorille.

Kasvatus oli Pohjanpään mielestä koulun päätehtävä. ”Jos opettaja opetustunnin kuluessa ei ole onnistunut saamaan sielullista kosketusta oppilaisiin, on tunti ollut eloton”, Pohjanpää kirjoitti

Virsi ja aika

Kirkon ensimmäisiin tehtäviin itsenäisessä Suomessa kuului virsikirjan uudistaminen. Myös Lauri Pohjanpää kutsuttiin mukaan työhön.

Virsikirja on ollut vuosisatoja sekä opastaja että lohduttaja. Lohduttamisen tehtävä korostui, kun uudistettu virsikirja otettiin käyttöön talvisodan kynnyksellä.

Kirja sisälsi kaksi Pohjanpään virttä: ”Nyt multaan kätkemme armahamme” (virsi 263) sekä koulun lukuvuoden päättyessä laulettavan virren 476: ”Herra, valos loistaa annat meillekin”. Nykyisestä virsikirjasta nämä on jätetty pois, mutta lukuisat Pohjanpään suomentamat virret ovat jäljellä.

Kirjoittaessaan kerran Zachris Topeliuksesta Pohjanpää ihmetteli, miten tämä oli ehtinyt kirjoittaa moninaisten opetus- ja muiden tehtäviensä keskellä. Hänen omalla kohdallaan ihmetys on sama: työn ohessa noin 60 teosta, joista kolmannes on uskonnollista kirjallisuutta.

Helsingin yliopiston teologinen tiedekunta antoi Lauri Pohjanpäälle vuonna 1955 kunniatohtorin arvon.