Nollapisteestä nousuun
Vuonna 1997 Veikko Knuuttila oli menettänyt kaiken. Ei ollut enää mitään syytä elää. Vahingossa hän eksyi kirkkoon. Onneksi.
Elokuisena sunnuntaina vuonna 1997 Veikko Knuuttila kulki pitkin Helsingin katuja ja hyvästeli tuttuja kulmia.
Hän oli pitkästä aikaa onnellinen mies. Hän oli keksinyt miten pääsee pois kitumasta: huomenna, maanantaina, hän lopettaisi elämänsä.
– Koti, työ ja vaimo olivat poissa. Olin ryssinyt koko elämäni. Ei ollut enää mitään syytä elää, Veikko sanoo.
Hänellä oli ollut paljon menetettävää.
Vaiheikkaan elämänsä aikana hän oli toiminut paitsi itsenäisenä kiinteistö- ja rakennusalan yrittäjänä myös useiden yritysten johtotehtävissä. Vauhti oli kova. Rahaa tuli ja sitä myös meni. Kova työtahti vaati veronsa, ja alkoholinkäyttö alkoi riistäytyä käsistä jo varhaisessa vaiheessa. Välillä Veikko oli raittiina useita vuosia, mutta pysyvästä raittiudesta hän ei saanut kiinni.
Yhden raittiin jakson aikana Knuuttila lähti 1980-luvun lopulla perustamaan yhteisyrityksiä Neuvostoliittoon. Neuvostoliiton romahdettua hän toimi muutamia vuosia yrittäjänä Venäjällä.
Suomalainen, joka ei käytä alkoholia, oli ihmettelyn aihe itärajan takana. Viinaa tyrkytettiin kaikissa mahdollisissa tilanteissa, ja Venäjän Karjalassa vietettyjen vuosien aikana Veikon raittius katkesi. Muutkin bisneksen teon varjopuolet tulivat tutuiksi. Veikko kertoo ajoittain ihmetelleensä, kuinka yleensä selvisi hengissä Venäjältä takaisin Suomeen.
Itsesyytökset olivat valtavat
Juomisen vuoksi Veikko Knuuttila oli hoidossa venäläisessä päihdesairaalassa.
Venäjän talouselämä oli Neuvostoliiton romahduksen jälkeen niin sekavaa, että Veikko päätti palata Suomeen. Mukaan lähtivät päihdesairaalan ylilääkäri, Veikon vihittynä vaimona, ja tämän 13-vuotias tytär. Vaimo työskenteli psykiatrina ja narkologina alkuun Venäjällä ja muuton jälkeen Suomessa. Kaikki näytti olevan kunnossa.
Vaikeudet alkoivat arjen hankaluuksista. Vaimon tytär ei sopeutunut Suomeen. Sitten vaimo teki yllättäen valinnan aviomiehen ja lapsen välillä ja palasi Venäjälle. Siitä seurannut ero oli Veikolle kova paikka. Hän ratkesi juomaan.
– Olin lähes kuukauden yhtämittaisessa kännissä, hän kertoo.
Veikolla oli tuolloin yhteistyökumppanina pankkiiriliike, jonka omistamassa asunnossa hän asui. Asumisen ehtoihin kuului, että Veikko oli heidän käytettävissään, kun he tarvitsivat hänen palveluksiaan. Ratkaisevalla neuvotteluhetkellä hän esiintyi päihtyneenä. Hän menetti sekä työmahdollisuutensa että asuntonsa.
Lopulta Veikko pääsi asumaan alkoholistien hoitokotiin. Vaikka juomaputki oli kestänyt vain muutaman viikon, hän koki, että elämisen mahdollisuudet oli tuhottu. Vaimo oli lähtenyt, asunto menetetty ja työmahdollisuudet juotu.
– Itsesyytökset olivat valtavat. Oli kuin päätäni olisi moukaroitu sisältä päin, Veikko kuvaa.
Lopulta ratkaisu selkeni hänen mielessään: hän lopettaisi elämänsä oman käden kautta.
Tapahtui jotain selittämätöntä
Elokuinen hyvästelysunnuntai oli lämmin. Illalla Veikko Knuuttilan jalat alkoivat painaa ja päivän kävely hiertää varpaita. Tehtaankadulla hän huomasi, että ihmisvirta kulki Agricolan kirkkoon.
Veikko arveli, että kirkossa oli konsertti, kun sisään meni nuorta ja iloisen näköistä porukkaa. Konsertissahan voisi hetken lepuuttaa jalkoja, hän tuumi ja meni sisään muiden mukana.
Yllätyksekseen Veikko oli tullut jumalanpalvelukseen, Tuomasmessuun.
– Olin tullut sisään vain istuakseni hetken penkillä. Mutta kirkossa minulle tapahtui jotain selittämätöntä. Tunsin, että minut oli johdatettu sinne, kirkon penkkiin. Minut, joka olin elämäni täydellisessä nollapisteessä ja jo luopunut kaikesta, Veikko kertoo.
Hän tunsi, että koko saarna oli tehty häntä varten.
– Saarnassa sanottiin, että armo kuuluu kaikille. Olkoon ihminen vaikka kuinka paha ja epäonnistunut tahansa, armo kuuluu hänellekin, Veikko muistelee.
– Minä sain toivon. Aloin nähdä elämää myös edessäpäin. Aivan kuin olisin yllättäen herännyt painajaisunesta.
Nousu nollapisteestä tapahtui vähitellen. Veikko kiittää pastori Arto Antturia, joka jaksoi valaa häneen toivoa ja kannustaa eteenpäin. Tämä on jäänyt hänelle elinikäiseksi ystäväksi.
– Aivan pohjalta lähdin nousemaan, Veikko kertoo.
Hän huomasi, että asiat alkoivat järjestyä, kaikesta huolimatta. Aluksi hän sai kaupungin vuokrayksiön ja alkoi pitää huolta raittiudestaan vertaistuen avulla.
Elämänusko palasi vähitellen
Vähitellen alkoivat elämänusko ja elämänhalu palata. Veikko kävi taksikurssin. Ajettuaan vuoden verran kokopäiväisesti taksia hän palasi oman alansa töihin yrittäjäksi ja alkoi vähitellen pärjätä.
Voimiensa palatessa Veikko halusi kantaa kortensa kekoon Tuomasmessussa. Hän otti vastaan erilaisia messutehtäviä. Muutama vuosi sitten hän kävi Tuomasmessun sielunhoitajakurssin ja on sen jälkeen toiminut säännöllisesti ehtoollisavustajana.
Yhtenä sunnuntaina tulevan Tuomasmessun tehtävänjaosta vastannut Terhi pyysi Veikkoa avukseen. Siinä oli hyvä syy pitää keskinäisiä palavereja. Muutaman tapaamisen jälkeen Terhi pyysi Veikkoa vappulounaalle luokseen. Lounaskutsun jälkeen kesä kului yhdessäolon merkeissä.
– Olimme pitkään hyviä ystäviä. Kävelimme paljon. Helsingin rantakahvilat tulivat tuona kesänä tutuiksi, Veikko kertoo.
Yhdessäolo muuttui seurusteluksi, ja noin puolentoista vuoden päästä muutettiin yhteen. Jonkin ajan kuluttua Terhi totesi, että oli aika virallistaa suhde tai päättää se.
– Mitäs minä siihen muuta kuin suostuin. Ei kai minulla ollut asiaan enää mitään sanomista, Veikko nauraa ja iskee silmää.
Pariskunta meni naimisiin.
– En olisi koskaan uskonut, että jokin ihmissuhde voi olla näin hyvä ja helppo. Saa koko ajan olla oma itsensä. Tämä on yksi elämäni suurista ihmeistä, Veikko sanoo.
Ei kannata luovuttaa
Veikko Knuuttilan elämänmuutos on ollut suuri. Mutta koska hän vierastaa ääri-ilmiöitä ja asioiden paisuttelua, hän puhuu uskoontulon sijaan mieluummin arkisesta hengellisestä kasvusta. Hänen pyrkimyksenään on ehdoton rehellisyys kaikessa mitä hän tekee.
– Aiemmin uskoin, että elämäni on omissa käsissäni ja ajattelin, että minä rakennan sen itse. En tarvinnut johdatusta, koska uskoin itseeni. Nyt annan Luojallekin mahdollisuuden vaikuttaa elämääni, Veikko sanoo.
– Olen äärettömän kiitollinen siitä, että olen jäänyt henkiin ja saanut uuden mahdollisuuden. Nollapisteessä ei kannata luovuttaa. Sen sijaan kannattaa lähteä liikkeelle, sillä apu voi tulla yllättäen.
Jaa tämä artikkeli: