Maanläheistä. Nöyryys-sanalla on latinankielinen juuri: humilitas viittaa multaa tai maaperää tarkoittavaan sanaan humus. Kuva: Timo Saarinen
Nöyryys on hyve, koska vain nöyrä voi oppia ja muuttua
Kristillinen nöyryys ei ole nöyristelyä vaan itsensä ymmärtämistä. Sen vastakohta on ylpeys, joka eristää ihmisen toisista.
Raamatun Sananlaskujen kirja varoittaa: "Pöyhkeys vie perikatoon, ylpeys käy lankeemuksen edellä." Ylpeyttä on kutsuttu kuolemansynniksi ja sen vastakohtaa nöyryyttä puolestaan pidetty kristillisenä hyveenä.
Meitä kristittyjä on vanhastaan kehotettu nöyrtymään Jumalan edessä. 1930-luvun kirkkoraamatun Vuorisaarnassa maan perivät hiljaiset, vuoden 1972 nykysuomeksi käännetyssä uudistuksessa taas nöyrät. Nykyisen raamatunkäännöksen mukaan maan perivät kärsivälliset.
"Nöyryys ja hiljaisuus on valtasi salaisuus", lauletaan palmusunnuntain virressä. Koko pääsiäinen on kertomus siitä, miten itse Jumala nöyrtyy. Aasilla pääkaupunkiin ratsastava muurarirabbihan on nöyryyden perikuva, joka alistuu myös pilkattavaksi ja teloitettavaksi. Mutta kuinka rähmälleen maahan ihmisen on taivuttava, että uskaltaa sanoa itseään marttyyrina kuolleen Jumalan Pojan seuraajaksi?
Entä omat rajat, entä itsensä rakastaminen ja terve ylpeys?
Konsultit ja uravalmentajat
Nöyryydestä ei nykyisin kuule kovin usein puhuttavan kristillisenä hyveenä. Sen sijaan siitä ovat innostuneet onnellisuus- ja uravalmentajat, puhetaidon opettajat, konsultit ja psykologit. Nöyryys on ammattivalmentajien mukaan menestyksen avain, koska vain epätäydelliseksi tunnustautuva voi oppia uutta ja kehittyä.
Valtiopäivien avajaisjumalanpalveluksessa valtionjohto kuuli tänä vuonna pohdintaa nöyryydestä. Mitä annettavaa Jeesuksen esimerkin mukaisella nöyryydellä voisi olla tämän ajan päättäjille? kysyi saarnassaan Kuopion piispa Jari Jolkkonen. Hän ehdotti sellaista nöyryyttä, jossa korkeat virat ymmärrettäisiin kansan palvelutehtävinä.
Vanhassa kristillisessä hartauspuheessa itsensä tunteminen merkitsi huonouden ja synnin kokemusta, ajatusta siitä, ettei ole kovin onnistunut hengellisessä mielessä. Nykyisin kristillisen itsetunnon katsotaan merkitsevän luomisen näkemistä itsessä: Jumala on sinut luonut, ja sinä olet, koska Luoja niin haluaa. Olet Jumalan kuva ruumiinesi päivinesi ja siksi äärettömän arvokas.
Kaukana brändiajattelusta
"Korkeinta ja hyödyllisintä oppineisuutta on itsensä todellinen tunteminen ja halpana pitäminen. Suurta viisautta ja täydellisyyttä on pitää omaa itseään tyhjän arvoisena, mutta ajatella toisista aina hyvää ja korkeaa." Näin kirjoitti 1300-luvulla elänyt kristillinen mystikko Tuomas Kempiläinen kirjassaan Kristuksen seuraamisesta, De imitatione Christi. Kempiläisen kirjan on arveltu olevan Raamatun jälkeen eniten luettu kristillisen elämän opas.
Kempiläisen terä osuu ylpeyteen, joka tulee tietämisestä ja älystä. Hänen mukaansa ihmisen ei pidä kuvitella, että suhteessa Jumalaan tietämisellä olisi kovin paljoa arvoa.
Kempiläisen mukaan kristillinen elämä on jatkuvaa itsetutkistelua ja parannuksen tekemistä. Itseä ei sovi onnitella tällä tiellä menestymisestä, vaan edistystä on ainoastaan se, jos ajattelee olevansa kaikkein vähäisin. Näin saattoi kenties kirjoittaa vain munkki, joka oli vapaa sosiaalisen ja taloudellisen aseman tavoittelusta ja jota ei painanut vastuu perheen tai jälkeläisten tulevaisuudesta
Askeetin ei tarvinnut nykyajan mietiskelijän tavoin myydä osaamistaan menestyäkseen, pitää huolta kyvykkään kynäilijän imagostaan työmarkkinoilla. Mutta melkoinen usko omaan visioonsa hänellä on ollut. "Sinä erehdyt, jos etsit muuta kuin ahdistusten kärsimistä, sillä koko tämä kuolevainen elämä on täynnä kurjuutta ja ristien piirittämä", hän heristelee lukijalle.
Kempiläisen sanat nöyryydestä kuulostavat kovilta mediajulkisuuden ja itsensä brändäämisen ajan ihmisestä. Köyhän ja kärsivän Kristuksen seuraamisen nyrkkisääntönä hän piti tuntemattomuuden ja mitättömän maineen rakastamista. Hänen mukaansa kristityn elämän tavoite on jokapäiväinen kuolettuminen, omasta tahdosta luopuminen ja itsekieltäymys. Vain nöyrä ihminen pystyy jatkuvan itsensä tarkkailun avulla työntämään itseään sivuun sen verran, että Jumalan salaisuudet voivat paljastua.
Vaivainen mato matkamies maan
Niin elämälle vieraalta kuin askeetin kärsimystä ihannoiva tie tuntuukin, Tuomas Kempiläinen ei ole ihanteensa kanssa yksin. Joidenkin herätysliikkeiden puheessa ja virsissä nöyryyden ihanne elää yhä.
"Minä vaivainen, vain mato, matkamies maan." Lapuan taisteluvirreksi kutsutussa körttien suosimassa Siionin virressä laulaja tavoittelee niin nöyrää sävyä, että kutsuu itseään madoksi. Maata pitkin kiemurtelu muistuttaa nöyryys-sanan latinankielisestä juuresta: humilitas viittaa multaa tai maaperää tarkoittavaan sanaan humus. Körttivirsissä muun muassa pyydetään Jumalaa ottamaan laulajalta pois oma voima ja kunto, sillä omiin kykyihin ei tule nojata.
Kempiläisen tapaan körtit katsovat, ettei ylpeyden syntiä tarvitse hakea kaukaa: ihmisen perusolemus on ylpeys. Hyvin omillaan toimeen tuleva ei tarvitse Jumalaa. Vain sellainen voi tietää tarvitsevansa, joka on riittävän alhaalla, tarpeeksi vähäinen, ennen kaikkea uskonsa suhteen vaatimaton. Mystiikasta ammentava körttipuhe kutsuu tätä hengelliseksi köyhyydeksi. Hilpeä paradoksi syntyy tietenkin siitä, että uskotaan omaan nöyryyteen eräänlaisena ansiona. Vitsien suosima karikatyyrikörtti on leuhka nöyryydestään.
Nöyryys on sopinut vallan välineeksi
Körttipappi ja mystiikan tutkija Kalle Hiltusen mielestä nöyryys on historiallisesti vaarallinen sana. Nöyryydellä on tarkoitettu tottelevaisuutta ja velvollisuutta tyytyä syntymässä saatuun yhteiskunnalliseen osaan. Se on ihanteena sopinut vallan välineeksi.
– Nöyryydellä on negatiivinen klangi, koska se on liittynyt valtaan ja epäterveiden valtarakenteiden ylläpitämiseen, Hiltunen sanoo.
– Hallitsija tai valtaapitävä on voinut hallita kansaa syöttämällä sille nöyryysihanteen, joka on merkinnyt kuuliaisuutta ja tottelevaisuutta. Ajatellaan vaikka sellaista vanhaa ilmausta kuin "nöyrä kristillinen vaimo". Länsimaiseen moderniin ajatteluun kuuluu valtarakenteiden purkaminen: hallitsijan vallan, kirkon vallan, miehen vallan ja valkoisen vallan. Samalla on pitänyt purkaa ylenmääräistä valtaan liittyvää nöyryyden ihannointia.
Kristillinen ihmiskäsitys on kolmijakoinen. Jokainen ihmisyksilö on maailmassa siksi, että Jumala on hänet halunnut luoda. Jokainen on myös erehtyväinen, taipuvainen itsekkyyteen ja ylpeyteen. Ihminen haluaa tulla toimeen ilman armoa. Kristinuskon Jumala solmii kuitenkin liiton ihmisen kanssa. Siinä liitossa ihminen ei ole omien ansioidensa vaan Jumalan ansioiden, rakkauden, varassa.
Nykysaarnoissa katsotaan hellästi
Nykyisin saarnoissa, hartauksissa ja rippikoulussa rohkaistaan ihmisiä ymmärtämään elämän lahja, kehotetaan katsomaan itseään hellästi, Jumalan luomana, arvokkaana ja kauniina. Hyväksy itsesi. Kelpaat sellaisena kuin olet. Vaatimusten, paineiden ja erilaisten taakkojen alla pinnisteleviä halutaan muistuttaa siitä, että vaikka olo olisi ruma, riittämätön, hidas ja saamaton, Jumalan silmissä jokainen on kallisarvoinen ja kaunis.
Monet kokevat, etteivät papit puhu nykyisin synnistä. Helsingin piispa Irja Askola on tulkinnut tämän johtuvan siitä, että kirkko ennen pelotteli ja osoitteli ihmisten tekemisiä liikaakin, ja entisaikojen syntiluettelot ovat vielä muistissa.
Nöyryyden vastakohtana on pidetty ylpeyttä. Sen Askola on nostanut keskeiseksi yhteisölliseksi eli kollektiiviseksi synniksi, johon suomalaiset ovat syyllistyneet. Ylpeys on ensimmäinen kuuluisassa kuolemansyntien luettelossa. Askolan mukaan ylpeys tekee meistä ihmisistä ymmärtämättömiä toisiamme kohtaan ja sillä tavoin eristää meidät toisistamme.
Jumala on lähempänä minua kuin minä itse
Nöyryydestä on tullut sikäli hankala aihe, että kirkko katsoo ihmisten tarvitsevan enemmänkin rohkaisua oman järjen ja myötätunnon käyttöön kuin alistumista, itsensä kieltämistä tai kuuliaisuutta. Onhan ihmisen oikeus ja velvollisuus toimia omantuntonsa mukaan eikä sitä vastaan.
– Filosofiassa on ajateltu, että juuri oma tahto tekee minusta minut. Mystikot taas puhuvat tahdon sulautumisesta Jumalan tahtoon. Tämä tuntuu nykyajan individualistisesta ihmisestä kummalliselta, Kalle Hiltunen selittää.
Hän myöntää kirkon kahtalaisen sanoman: toisaalta ihminen on Jumalan luomana kaunis ja hyvä, ja hänelle on annettu järki ja pyrkimys hyvään. Toisaalta on sitten synnin orjuus eli ihmisen taipumus etsiä omaa etua ja pärjätä ilman armoa. Hiltusen mukaan mystikot yhdistävät nämä kaksi kristinuskon puolta. Nöyryys paljastuukin ymmärrykseksi siitä, miten lähekkäin, jopa sisäkkäin, ihminen ja Jumala ovat. Synti taas on sitä, että ihminen on itse itsestään vähän pihalla.
– Kirkkoisä Augustinus kirjoitti etsineensä Jumalaa itsensä ulkopuolelta kunnes ymmärsi, että tämä oli lähempänä häntä kuin hän oli itse itseään. Mystikoiden puhe siitä, että kristityn tulee luopua itsestään, ei tarkoita minuuden hylkäämistä vaan päinvastoin. Omasta minuudesta vieraantuminen on synnin toinen nimi. Ihminen on syntinen, koska on helposti itse itsensä ulkokehällä. Jumala on ytimessä.
Hiltuselle nöyryyden ihanne merkitsee myös kriittisyyttä omaa halua kohtaan. Askeettien tavoin häntä kiehtoo ajatus, että voisi lakata hamuamasta maallista, katoavaa hyvää.
– Luopumisen ajatus on kiehtova. 1500-luvulla elänyt espanjalaismystikko Ristin Johannes esimerkiksi opettaa, että materiaalinen hyvä peittää näkemästä äärettömän hyvän. Koska sielu on ääretön ja Jumala äärettömyyden lähde, materiaalisen hyvän tavoitteleminen ja siihen kiintyminen on minuuden hylkäämistä.
Yhteys Jumalaan ei merkitse minuuden hylkäämistä, vaan oikeastaan täydellistä minuuden toteutumista.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Miten ihmeessä kuntavaaleihin liittyy rakkaus? – Tutkija Jason Lepojärven mukaan hyveitä kehittämällä voi välttää vallan korruptoitumisen vallanhimoksi
Hyvä elämäTeologian tohtori ja rakkaustutkija Jason Lepojärvi määrittelee rakkauden arvostavaksi ja vastaanottavaksi sitoutumiseksi toisen hyvään. Poliitikon pitäisi ajaa yhteistä hyvää.