Vauhtia nuorisotyössä. Jukka Karlsson ja Varpu Koivunen työskentelevät Vuosaaren ja Lauttasaaren nuorten kanssa. Työssä voi hyödyntää omia harrastuksia ja vahvuuksia.
Nuorisotyötä suurella sydämellä
Helsingin seurakunnissa työskentelee 108 nuorisotyönohjaajaa. Varpu Koivunen ja Jukka Karlsson kertovat työstään lännessä ja idässä.
Teksti Eira Serkkola
Kuva Jani Laukkanen
Niin kauan kuin tykkää leirityöstä, voi tehdä nuorisotyötä.” Näin määritteli Lauttasaaren seurakunnan nuorisotyönohjaaja Varpu Koivunen tulevaisuudennäkymänsä kerran eräälle ihmettelijälle.
Ja Koivunenhan tykkää leireistä, samoin kuin kollegansa Jukka ”Juge” Karlsson Vuosaaren seurakunnasta. Kumpikin valmistui ammattiinsa vuonna 1996 ja on siitä pitäen työskennellyt pääasiassa samassa seurakunnassa.
– Viimeisten 20 vuoden ajan olen ollut joka kesä kahdella rippileirillä työssä. Ensi kesänä olen vuorotteluvapaalla; miten ihmeessä selviän ilman riparia, Karlsson naurahtaa.
Hänen vastuualueensa seurakunnan nuorisotyössä on musiikkityö, joka kulkee myös nimellä bändityö. Omista teiniajoistaan Karlsson muistaa, miten soittaminen voi tuoda onnistumisen kokemuksia ja antaa väylän purkaa ajatuksiaan.
Jo monen vuoden ajan yksi Vuosaaren rippileireistä on ollut musiikkiripari. Siellä soittaminen niveltyy opetukseen: ryhmä voi esimerkiksi tehdä päivän teemasta biisin. Erityisen sykähdyttävää oli, kun eräällä riparilla nuoret tekivät kaiken musiikin omaan konfirmaatiomessuunsa.
– Tästä juuri pidän nuorisotyössä. Meillä on suuri vapaus toteuttaa omia ideoitamme ja käyttää omia vahvuuksiamme työssä, innostuu Varpu Koivunen.
Hän toimii Lauttasaaren seurakunnassa tiimivastaavana ja somekoordinaattorina. Myös Jukka Karlsson neuvoo sosiaalisen median käyttöä työtovereilleen ja toimii seurakunnan atk-tukihenkilönä. Pari vuotta sitten hän toimi puolipäiväisesti kirkkohallituksen verkkokeskustelijana.
– Huomasin jo pian valmistuttuani, että täällähän meidän pitää olla, verkossa. Jossain IRC:ssä syntyi spontaanisti hyviä hengellisiä keskusteluja, joissa saattoi mennä koko yökin.
Rippileireillä somen käyttö on arkipäivää. Päivän aiheena on vaikkapa armo. Leiriläiset ottavat aiheesta kuvia kännykkäkameroillaan ja laittavat ne kuvapalvelu Instagramiin, josta ne heijastetaan videotykillä seinään yhteisen keskustelun pohjaksi. Tai he tekevät ryhmätöitä aiheesta ”Jumala”, materiaalinaan Wikipedia, oppikirja, Raamattu ja kännykkä. Tai lukevat yhden evankeliumin, josta keskustellaan Facebookissa eikä kirjoiteta esseetä kuten ennen.
– Somen käyttämättä jättäminen nuorisotyössä olisi iso hukattu mahdollisuus, kollegat todistavat yhdestä suusta.
– Toisaalta nuorilla on leireillä niin paljon tekemistä, että eivät he räplää koko ajan kännykkää, lisää Varpu Koivunen. Hän on juuri palannut kesän ensimmäiseltä leiriltä eikä näytä yhtään väsyneeltä. Mitä nyt varvas on murtunut paljasjalkapalloa pelatessa.
Aikoinaan rippileirit saattoivat kestää kaksikin viikkoa. Ne lyhentyivät ensin puoleentoista viikkoon ja sitten viikkoon. Nyt on kuultu jo 3–4 päivän mittaisista pätkäleireistä.
– Ovathan leirit kalliita järjestää. Niistä on helppo nipistää säästöpaineissa. Mutta siitä kyllä työ kärsii. Nyt me yritämme tehdä rippileiristä nuorten elämän mahtavimman viikon yhdessä isosten, nuorisopapin ja leiriläisten kanssa. Mutta jos riparista tuleekin ”elämäsi 15. paras kolme päivää”, niin se ei ainakaan ole mikään syy kuulua kirkkoon, miettii Juge Karlsson.
Entä mitä nuorisotyönohjaaja tekee, kun hän ei pidä esimerkiksi OMG-nuorteniltaa, isoskoulutusta tai leiriä? On paljon kokouksia, suunnittelua, keskustelua nuorten kanssa, somen päivitystä. On leirikamojen pakkaamista ja purkamista, tiskaamista, treenikämpän siivoamista, varusteiden hankintaa. Nuorisotyönohjaaja täydentää ensiapulaukun, vaihtaa kuivuneet tussit ja hankkii rukoushelmet hengellisten rannekorujen pujottelua varten.
– Opiskeluaikana meille opetettiin kyllä, miten vedetään nuorisoryhmää. Mutta itse saa opetella käytännössä, miten organisoidaan pääsiäisvaellus, ommellaan puku tai tehdään ruokaa 50:lle, Varpu sanoo.
– On muuten aika eri juttu kuin ruuanlaitto kahdelle, vahvistaa Juge – kantapään kautta oppineena.
Aikoinaan sekä Koivunen että Karlsson olivat itse mukana seurakuntanuorissa. Karlsson kärsi koulukiusaamisesta ja löysi seurakunnasta paikan, jossa saattoi olla rauhassa, porukassa ja myös pysähtyä miettimään hengellisiä asioita. Soittaminen oli hänelle jo silloin iso juttu.
– Uravaihtoehtoni olivat studiomuusikko tai nuorisotyönohjaaja. Mutta ei minua enää kiinnostaisi veivata kitaraa studiokopissa. Oman musiikin tekeminen olisi hienoa, mutta se toisi kovin kapean leivän. Rakastan tätä nuorisotyötä. Siinä saa olla asian ytimessä.
Asia on kristillinen usko. Toiseksi tärkeintä Juge Karlssonille on rippileireillä dialogisuus. Hän ei pidä nuorille kalvosulkeisia, vaan oppiminen on yhteinen prosessi, vuorovaikutusta. Siinä prosessissa nuorilta tulee valtavia oivalluksia.
– Joka vuosi tulevat uudet nuoret uusine ideoineen. On mahtavaa tutustua uusiin tyyppeihin. Pian he tuntuvat melkein kuin omilta lapsilta. Se elämänilo ja into tehdä uusia juttuja tarttuvat, Varpu Koivunen komppaa.
Hän pitää työnsä työajattomuudesta. Kellokorttia ei ole eikä vuorolisiä. Välillä tulee enemmän iltatöitä ja leirijaksoja, ja sitten voi pitää vastaavasti vapaata.
Työsuhde-etuihin kuuluu myös nauraminen.
– Jos nauru pidentää ikää, niin elän varmaan 150-vuotiaaksi, sanoo Varpu – ja nauraa.
Toinen puoli on sitten se, että työllä ei tosiaankaan rikastu eikä etenemismahdollisuuksia uralla ole. Moni jää kuitenkin tyytyväisenä eläkkeelle nuorisotyöstä.
– Ikä ei ole numero vaan asenne! nelikymppiset työtoverit tietävät.
Jaa tämä artikkeli: