Pieniä pääosia -tanssiutopiassa Kaisa Niemi johtaa hopeanhohtoista joukkoaan, joka etsii menneisyydestä Julie Andrewsin perinnettä. Kuva: Marko Mäkinen
Nykytanssin herkkyyttä ja outoutta
Kansallisbaletin ja Helsinki Dance Companyn esitykset herättävät sekä innostusta että kirpeää kritiikkiä.
Suomen kansallisbaletin Liikkeen legendat koostuu neljästä 2000-luvulla kantaesitetystä pienoisteoksesta. Koreografit Jorma Uotinen ja Carolyn Carlson ovat nykytanssin konkareita, argentiinalainen Demis Volpi ja ruotsalainen Alexander Ekman reilusti nuorempaa sukupolvea.
Koosteen avausteos, Ekmanin nopeutta ja tarkkuutta vaativa Episode 31, nostaa heti riman. Tanssijoiden riemu viihdyttävän ja räyhäkkään tanssin vietävänä on vastaan panematonta. Vitsikäs viiksiä ja sukkanauhoja yhdistelevä ristiin pukeutuminen viimeistelee viihdenautinnon. Tanssin riemua juhlivan Episoden olisin tosin jättänyt koosteen sokeriksi pohjalle. Sen jälkeen Demis Volpin rakkausduetto Little monsters muistuttaa balettikilpailujen pienoisnumeroa ja tuntuu tilkkeeltä pätkittyine Elvis Presley-kappaleineen, vaikka tanssijoiden tulkinta ei jätä toivomisen varaa.
Illan yllättäjä on Carolyn Carlson. If to leave is to remember- teoksesta loistavat syvä koreografinen käsityötaito ja kypsä oma näkemys. Dynaaminen liike, kokonaisuuden moniulotteinen kompositio ja teokseen sovitettu teksti alkavat puhua omaa erityistä taiteen kieltään. Herkkä mutta painava, surullinen mutta lohduttava – kaikkeen tähän tanssijat löytävät varman ja samalla huokoisen ilmaisun, jota elävä jousikvartetto tukee.
Koosteen lopuksi Apocalyptican musiikin massiivisuus tainnuttaa herkistyneen mielen Jorma Uotisen Jordíssa. Äänivyöry ja valojen strobotehot miltei runttaavat alleen bodatun, raskaissa hameissa kamppailevan miestusinan. Matalalla pysyttelevä liikemateriaali alleviivaa maan vetovoimaa, jota hiekasta ponnistaminen ei helpota. Raskaiden tehojen maskuliininen maksimointi jättää painavan olon.
Teoksesta puuttuu henki
Helsinki Dance Companyn ensi-iltateoksessa Pieniä pääosia Jyrki Karttunen palaa kymmenen vuotta sitten työstämäänsä samannimiseen teokseen, jonka aihe oli Sound of Music. Uudessa versiossa ryhmä tulevaisuuden avaruusolioita yrittää herättää musikaalin ja Julie Andrewsin tulkinnan henkiin. Andrewsin humaanius on painunut ihmiskunnan historiaan ja tilalla on robottien kaltaisia scifi-hahmoja. Utopian äärellä hopeiset oliot ovat eksyksissä. Sen sijaan monimutkainen ryhmäpsykologia ei ole kadonnut mihinkään, ja yhteinen päämäärä hukkuu valtataistelun alle.
Huumorin ja viihteen keinojen kautta Karttunen näyttää, mistä taiteen tekemisen arki eli kova taistelu kohti hämäränä pysyttelevää lopputulosta koostuu. Lava kääntyy ympäri, ja liikkuvat sermit paljastavat ja peittävät näyttämön takaista kamppailua. Paljon touhutaan, mutta vähän syntyy valmista musikaalin uustulkintaa.
Kaikki teoksen osa-alueet, tanssijat, puvut, musiikki ja valot, ovat varmaa tekoa, mutta sen koskettavin ydin, henki, ei ota syttyäkseen. Outous uhkaa muuttua ohuudeksi.
Karttusen aiempien teosten koskettavuus on rakentunut huumorin ja melankolian liitosta. Ehkä Karttunen itse olisi voinut olla teoksen deus ex machina, jumalainen ratkaisu, joka olisi puhaltanut lapsekkaan vitsailun tilalle särmää ja syvyyttä. Climb every mountain, laulaa Julie. Vuoret nähtiin, mutta kiipeäminen vaihtui helikopteriin, joka nouti sen eksyneet lampaat.
Jaa tämä artikkeli: