Toive. Jospa suojeleva valo syttyisi.

Odotus

• 17.12.2012 14:02

Kun aurinko käänsi kasvonsa, oli keittiö täynnä kiireistä touhua. Tuikkujen liekit läikehtivät asunnossa, ja sininen kukka pöydällä tuoksui.

Kun aurinko käänsi kasvonsa, tyttö kutistui kasaan. Selkä taipui kyyryyn ja lapaluut, pienet linnunsiivet nousivat ylöspäin ja törröttivät juhlavaatteen läpi kylkiluurivistön suojana.

Tyttö meni huoneeseensa, laittoi oven kiinni ja kietoi kätensä polvien ympärille. Pää tuntui sumuiselta ja epäselvältä.

Mitä pahaa minä tein, jyskyttivät ajatukset, mutta ei tyttö sanonut niitä. Ei uskaltanut, sillä jos auringon kylmät ja sulkeutuneet säteet osuisivat häneen, hän jäätyisi, lakkaisi olemasta.

Ei hän ollessaankaan suurta tilaa vienyt, kapea ja huomaamaton lapsi. Osasi leikkiä häiritsemättä. Puhui iloisesti kun se oli soveliasta, vaikeni kun ei. Omista asioistaan kertoi mukavia juttuja ja surulliset sulki lapaluiden syleilyyn.

Piti vain odottaa. Hetket kuluisivat ja riite auringon pinnalta katoaisi ja se säteilisi taas valoa tyttöä kohti. Silloin tyttö pystyi hengittämään, huokaisemaan hetkeksi. Hellittää ei silti voinut. Oli kuunneltava risahdukset, tunnettava tunteiden virtaukset, sillä valon aika oli lyhyt.

”Näin sydämeeni joulun teen ja mieleen hiljaiseen taas Jeesuslapsi syntyy uudelleen”, tyttö hyräili omassa huoneessaan.

Joulun lapsi on varmaan sellainen kynttilän liekki, hän pohti. Kun joulu on sydämessä, ei mikään käänny pois eikä jätä ulkopuolelle. Ehkä Jeesuslapsi on se, joka sytyttää suojelevan ja rakastavan elämän valon, ajatteli tyttö ja toivoi:

Tule, joulun lapsi, tule. Minä odotan sinua.

Kaisa Kariranta

4. adventtisunnuntai