Olen iloinnut pitkään siitä, että psykologian professori Liisa Keltikangas-Järvinen on määrätietoisesti puolustanut ujoja ihmisiä. Vastikään on ilmestynyt hänen kirjansa Sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot, jossa hän käsittelee sosiaalisuuden, varsinkin vääränlaisen sosiaalisuuden yliarvostamista nyky-yhteiskunnassa. Keltikangas-Järvisen mielestä äänekäs ja itseään korostava henkilö ei ole aidosti sosiaalinen ja on vahinko, että työelämä suosii tällaisia lähes narsistisia yksilöitä ja nostaa heitä johtajiksi.

Keltikangas-Järvinen selittää myös, että ujo ei ole välittämättä sosiaalisilta taidoiltaan huono. Ujo voi olla hyvinkin empaattinen ja toisia ymmärtävä, vaikka hän arastelee sosiaalisia tilanteita ja jää mielellään syrjemmälle. Enemmän on puutteita niiden ihmistuntemuksessa, jotka luulevat ujoa ylimieliseksi tai saamattomaksi. Ujo on useimmiten vaatimaton ja ahkera.

Kun vielä löytyisi jostain joku, joka kertoisi kaikelle kansalle, että yksin viihtyvä ei ole epänormaali.

Puhuin äskettäin vanhemman tyttäreni kanssa meidän molempien taipumuksesta arvostaa enemmän yksinäisyyttä kuin seuraa. Varsinkin nuorten aikuisten keskuudessa pidetään omituisena sellaista, joka ei tahdo viettää kaikkia iltojaan ystävien seurassa. Minulla ja tyttärelläni ei ole vaikeuksia tulla toimeen ihmisten kanssa, mutta tiivis seuraelämä varsinkin suuremmalla joukolla rasittaa meitä. Ilta toisten kanssa vaatii vastapainokseen useamman yksinäisen illan.

Nykyään ollaan usein sitä mieltä, että yksinäisyydessä viihtyvä, sisäänpäin kääntynyt ihminen on jollain lailla ahdistunut tai häiriintynyt, ja hänet tulisi ”parantaa” ja tuoda takaisin toisten seuraan. Kuitenkin kysymys on useimmiten vain temperamentista, kuten ujoudessa. Yksinolo sekoitetaan yksinäisyyden tunteeseen ja yksin jäämiseen, jotka ovat surullisia ja ahdistavia asioita. Vapaaehtoinen yksinolo on onnellista ja tyydyttävää. Minusta on päinvastoin jotain vikaa siinä, joka ei kestä yksinoloa.

Uskonnollisessa elämässä on aina ymmärretty yksinäisyyteen ja hiljaisuuteen vetäytymisen tärkeys. Yksinäisyydessä ihminen kohtaa itsensä ja hiljaisuudessa hän kuulee ajatuksensa. Yksinäisyydessä hän kirkastuu ja suoristuu. Sitten on taas hyvä mennä ihmisten joukkoon.