Palava rukous. Pastori Jaana Räntilä kehottaa etsimään hiljaisuuden merkkejä kirkon symboleista. Kynttilä kuvaa elävää rukousta, joka kohoaa ylöspäin. Se muistuttaa myös valosta, joka loistaa pimeässä.
Ole hiljaa
Kirkot ovat auki, jotta niissä voisi esimerkiksi olla tekemättä mitään. Hiljaisuus tekee tilaa Jumalalle, Jaana Räntilä ajattelee.
Teksti Saila Keskiaho
Kuva Esko Jämsä
Kanssamme kirkkoon astelee monipäinen turistiryhmä. Ei hyvältä näytä, näin hiljaisuuden näkökulmasta. Istuudumme silti penkkiin ja suljemme silmät.
Hiljaisuuden ihminen Jaana Räntilästä tuli paradoksaalisesti risteilyllä. Kirjamyyntipöydältä tarttui mukaan katolilaisen Wilfrid Stinissenin teos Kuuletko tuulen huminan .
– Stinissenillä oli syvempi tapa sanoittaa uskoa. Se oli näkökulma, jota olin kaivannut luterilaisesta perinteestä. Vietin lapsuuteni pietistisessä ilmapiirissä. Katolinen ajattelu avarsi suppeaa, Jeesus-keskeistä uskoa. Uskon kokonaisuus kirkastui, Räntilä hahmottelee.
Jostain löytyi myös puoleensavetävä Pyhän Kolminaisuuden ikoni. Räntilä istuskeli ikonin ääressä, joskus imettikin sen valossa.
Sitten tulivat hiljaisuuden yhteisöt, joista Heponiemen hiljaisuuden keskus on rakkain. Hiippakuntasihteerinä työskentelevä Räntilä meni ensimmäiseen retriittiinsä Morbackan yhteisöön, kun hänen lapsensa olivat pieniä.
– Kaipasin kotiäidin elämästä hiljaisuuteen.
Hiljaisuuden tie vei kouluttautumaan retriittiohjaajaksi. Nyt Räntilä on myös jesuiittaperinteestä nousevien ignatiaanisten retriittien ohjaaja.
Turistijoukko jättää Tuomiokirkon, mutta heidän tilalleen tulee uusia kävijöitä. Hiljaisuuskilvoitus käy työstä salamavalojen räpsyessä. Tapahtuuko minussa mitään?
Tapahtuu ja vaikka mitä, Jaana Räntilä vakuuttaa. Ainakin hän pystyy hiljentymään hälinästä huolimatta.
Räntilä kertoo rauhoittuvansa kirkoissa paremmin kuin muissa tiloissa.
– Meillä on syvällä itsessämme pyhä tila, joka resonoi kirkon pyhän tilan kanssa.
Vaikka Jumala on läsnä kaikessa elämässä, kirkko tekee sen näkyväksi.
– Jumalan läsnäolo on Hänen puhettaan minulle. Kirkkorakennus on erityinen tapa muistaa tätä puhetta ja myös asettua kuuntelemaan.
Miten aloittelija voisi löytää hiljaisuuden polun pään?
– Luonnon ja musiikin aistiminen voi auttaa hiljentymään, Räntilä sanoo.
Kirkot ja niiden rikas symboliikka voivat olla ratkaisevassa asemassa hiljaisuuden etsijän tiellä.
– Emme välttämättä tiedä, miksi esimerkiksi jokin tietty kuva puhuttelee. Jos sellaisen kuvan löytää, sen äärellä kannattaa viipyä. Ehkei niinkään yrittää ymmärtää.
Hiljaisuus on Jumalasta, hänestä joka on Alku ja Loppu, Jaana Räntilä tiivistää. Hän viittaa itselleen tärkeään trappistimunkki Thomas Mertonin ajatukseen: kun lentokoneen häly on mennyt, taivaan hiljaisuus jää.
– Kun ihminen vaikenee, Jumala puhuu. Jonkun meissä täytyy ensiksi hiljentyä, jotta voisimme kuulla Jumalaa ja myös vastata Hänelle.
Kirkonportaita laskeutuessa tunne on toinen kuin sisään astuessa. Oleellinen tuntuu ainakin hetken ajan erottuvan kirkkaammin epäoleellisesta.
Mitä hiljaisuus on muuttanut Jaana Räntilän elämässä?
– Kaiken! Se on välttämätön tila, jossa voin kerätä yhteen hajanaisen itseni ja elämäni. Tunnistan siinä Pyhän Hengen puhuttelun.
Jaa tämä artikkeli: