Olisimmeko toivovaisia?
”Jos en ole uskovainen, niin toivovainen.” Näin kuvasi Mikael Jungner asennoitumistaan kristinuskoon viime sunnuntain Hesarissa. Uskon, että hän puki sanoiksi monen kokemuksen.
Toivovainen. Se on monella tavalla osuva kuvaus ihmisestä. Ihminen suuntautuu tulevaan ja parempaan. Toivoo hyvää, vaikkei uskaltaisi tai osaisi sitä odottaa.
Toivoon ripustautumisella on kirkossa historiansa. Suomessa toivovan uskon äänenpainoja on kuultu muun muassa körttiläisyydessä. Herättäjäjuhlilla ja seuroissa siteerataan edelleen herätysliikejohtaja Paavo Ruotsalaisen neuvoa: Jos et osaa rukoilla, niin ikävöi. Jos et osaa ikävöidä, niin sairasta Herralle, vaikka mitään vastausta ei kuuluisi pitkään aikaan.
Sanat ovat herätysliikkeen omaa slangia kahden vuosisadan takaa, mutta jotain niistä pystyy saamaan kiinni. Usko tai varmuus ei ole kristitylle itsestäänselvyys. Epäileminen ja Jumalan poissaolon tuntu ovat tuttuja vieraita uskonelämässä, vaikka niitä ei uskontunnustuksissa mainitakaan. Hengellisestä erämaasta, Jumalan poissaolosta, puhuivat useat kirkon opettajat jo kristinuskon alkuaikoina. Jeesuskin huusi ristiltään: Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit.
Kun uskoa ei löydy tai se tuntuu liian vaativalta, tarjolla on toivo. Kun toivomme, emme heitä hanskoja tiskiin. Ojennamme kätemme sinne suuntaan, josta toivomme vastausta.
Paavo Ruotsalaisen neuvossa kuuluu, että ohjetta kysyneelle oli tärkeää riippua uskon reunassa kiinni. Tuohon aikaan se on saattanut olla myös kulttuurin ja ympäristön vaatimus.
Tämän ajan ihminen on paljolti vapaa ulkopuolisista paineista uskon ja sen harjoittamisen suhteen. Oman elämänkatsomuksensa kanssa jokainen joutuu kuitenkin painimaan: Mikä on elämän mieli ja merkitys? Millainen on maailma ja mikä on ihmisen paikka siinä? Onko Jumalaa olemassa?
Oma uskonnollinen pohdinta on yksi niistä asioista, joista suomalaiset ovat tottuneet pääasiassa vaikenemaan. Julkisesti äänessä ovat useimmiten olleet vahvojen ääripäiden edustajat tai ne, jotka puhuvat viran puolesta. Yksityisestikin olemme ujoja näissä asioissa.
Vahvojen mielipiteiden ajassa voi tuntua, ettei oma näkökulma ole tarpeeksi perusteltu tai selkeä. Tarvitseeko sen ollakaan? Uskon ja toivon kysymykset eivät ole tiedon asioita. Ne kulkevat elämässä mukana, tilanteet ja näkökulma vaihtuvat. Paljon on kysymys etsimisestä, matkanteosta. Mitä laajempi joukko keskusteluun osallistuu, sitä parempi.
Ukko-Paavon neuvoa mukaillen voisi sanoa, että vuoropuhelua kannattaa sitkeästi käydä myös toivon antajan suuntaan. Jumalalle voi puhua ja kaipauksen voi kohdistaa häneen – vaikka mitään vastausta ei kuuluisi pitkään aikaan. Kirkon yhteisestä uskosta nousee toivo, että tässä hiljaisuudessakin hän on läsnä.
Urpu Sarlin
päätoimittaja
urpu.sarlin@evl.fi
Jaa tämä artikkeli: