Nostalgiaa. Intendentti Minna Vento ja näyttelytuottaja Eeva Kyllönen tutkivat näyttelyesineistöä.
Olkaamme siis espoolaisia!
Ihminen haluaa tietää juurensa, oman historiansa. Niin haluaa tietää kaupunkikin.
Kuntaselvitysten tiimellyksessä Espoo on halunnut pysyä Espoona. Tukea omalle kaupunki-identiteetille on haettu historiasta: vuonna 2008 Espoossa vietettiin 550-vuotisjuhlia eikä espoolaisuuden pitkä historia voinut jäädä keneltäkään huomaamatta.
Mutta mikä on oikeasti Espoon ikä? Jos tuijotetaan kaupunki-nimitystä, on Espoo vasta keski-ikäinen: kaupunki Espoosta tuli vuonna 1972. Mutta kuka haluaisi juhlia kymmeniä vuosia, jos tarjolla on mahdollisuus juhlia satoja vuosia − täällä on sentään asunut väkeä vähintäänkin vuosisatoja. Samaa miettivät päättäjät ja kotiseutuaktivistit 1950-luvulla.
Espoo oli 1950-luvulla voimakkaan muutoksen kourissa oleva maalaiskunta, joka ryhtyi etsimään juuriaan. Historiasta etsittiin merkkipaaluja, joihin Espoon hallinnollinen synty voitaisiin linkittää. Tuohon aikaan tunnettujen historiallisten lähteiden perusteella päädyttiin vuoteen 1458.
”Päätettiin, että vuonna 1958 järjestetään Espoon 500-vuotisjuhla. Vuoden kohokohtia olivat historiallinen kulkue ’Vuosisatain tervehdys kumpujen yöstä’ ja kotiseutumuseon perustaminen Glimsiin”, Espoon kaupunginmuseon asiakkuuspäällikkö Marianne Långvik-Huomo kertoo.
Tutkimusmetodit ja myös historiakäsitys muuttuvat. Kuvaa historiasta rakennetaan niiden tietojen, tutkimustulosten ja käsitysten varassa, jotka kulloinkin ovat tarjolla ja vallalla. Siksi Espoon iästä keskusteltaessa on vaikea sanoa, mikä vuosi olisi oikeampi kuin joku toinen.
Pitäjiä ei perustettu toisin kuin kaupunkeja, joita perustettiin hallitsijan mahtikäskyllä kaupan organisoimiseksi. Pysyvä keskiaikainen asutus tänne oli muodostunut jo 1200-luvulla ja varhaisin tunnettu kirjallinen maininta Espoosta on vuodelta 1431 kirjeessä, jonka ritari Otto Pogwisch lähetti Espoosta Tallinnan raadille.
”On varmaa, että vuonna 1492 Espooseen perustettiin oma pappila. Viimeistään silloin Espoosta on tullut itsenäinen kirkkopitäjä ja seurakunta”, Långvik-Huomo selvittää.
Historiaa ei voi kirjoittaa valmiiksi: menneisyys on kuin palapeli, joka täydentyy, kun tutkimustietoa tulee lisää. Siksi museoidenkin näyttelyt ovat oman aikansa lapsia ja kertovat historian lisäksi myös tekijöistään.
Tämän ajan lapsi on myös lokakuun 30. päivänä Kamussa avautuva näyttely Tuhat tarinaa Espoosta. Vuonna 2002 avattu perusnäyttely palveli aikansa, mutta Espoon ja espoolaisten historiasta oli reilun kymmenen vuoden aikana saatu runsaasti lisää tietoa ja myös esitystapaa haluttiin uudistaa. Oli siis tarve rakentaa uusi näyttely, joka kertoo, keitä me espoolaiset olemme, mistä tulemme ja mihin olemme menossa.
Pari viikkoa ennen avajaisia näyttelytila on vielä keskeneräinen. Intendentti Minna Vento tietää kuitenkin tarkkaan, mitä mihinkin tulee.
”Kävijä pääsee tutustumaan kivikauden hylkeenpyytäjiin Bosmalmissa, keskiajan maanviljelijöihin Mankbyssa, herrasväkeen ja rahvaaseen Albergassa, tehdastyöläisiin Kauklahdessa ja kaupunkielämään lähiöissä.”
Modernissa museossa ei enää tehdä näyttelyä niin, että kaikki esineet työnnetään vitriineihin ja viereen liitetään selitystekstit. Nyt vedotaan kaikkiin aisteihin ja haetaan erilaisia tapoja esittää asiat kiinnostavasti: ovathan museokävijätkin erilaisia.
”Osa haluaa paljon luettavaa fakta-aineistoa, osa hakee elämyksellistä tuntua historiaan. Elämänmakuisuuteen tämän näyttelyn teossa onkin pyritty. Tietoa voi välittää monella tapaa. Esihistoriaosuudessa on muun muassa filmi, josta selviää, miten nopeasti kivikirveellä pystyy kaatamaan puun. Jonkin verran mukana on myös ’hiplattavaa historiaa’. Ja äänimaailma joka osiossa on omanlaisensa”, kertoo Vento, joka on kirjoittanut näyttelyyn historiaan pohjautuvia fiktiivisiä tarinoita.
Museokävijä haluaa aina esineitä. Outoja esineitä menneiltä ajoilta, hellyttäviä esineitä lapsuudesta, hupsuja esineitä nuoruusvuosilta. Esineet herättävät muistoja, niiden avulla historiasta luodaan konkreettinen kuva. Esineet ovat näyttelyn suola.
”Toki me museolaiset haluamme tuoda esineitä kokoelmatiloista espoolaisten nähtäville. Mutta kaikkea ei voi kertoa eikä kaikkea voi näyttää. Pitää valita. Tällä kertaa mukaan ovat päässeet muun muassa maamoottori, joukko Albergan kartanossa käytössä olleita esineitä ja Villa Elfvikissä asuneen vapaaherratar Elvira Standertskjöldin punaiset kengät. Esillä on myös kaupunginmuseon kokoelmiin kerättyjä kulutustuotteita vuodelta 1985”, Minna Vento vinkkaa.
Esineen matka löytöpaikalta museoon vie aikansa, sekin selviää näyttelyssä. Elokuun lopulla metallinilmaisinharrastajan Espoonkartanon alueelta löytämä kultasormus on museovirastossa odottamassa konservointia. Harvinaiselle löydölle on varattu paikka näyttelyssä, joten ennen pitkää sekin on museovieraiden ihailtavana.
Espoossa ollaan nyt vähän samankaltaisessa tilanteessa kuin 1950-luvulla. Historialla on tänäänkin oma roolinsa politiikassa, sillä sen avulla kaupunki rakentaa tarinaansa ja identiteettiään, joka erottaa sen muista.
Jaa tämä artikkeli: