Oma muki
Meillä on uusperhe. Pääasiassa meitä on kaksi tai kolme, joskus jopa kuusi. Monimutkaista, sanoisi skeptikko.
Mummoloitakin on kolme. Kaikilla isovanhemmilla on onneksi oma nimensä. On siis vain yksi mummo ja pappa, ukki sekä mamma ja taata. Keitos on poliittisesti, taloudellisesti ja uskonnollisesti erikoinen, mutta lopputulos yllättää epäilijänkin.
Lapset ovat hämmästyttävän vähän kiintyneitä verisukulaisuussuhteisiin. Kun hätä iskee, apua pyydetään helpoimmin lähestyttävältä aikuiselta. Rakkaus ratkaisee, ei verenperintö.
Lapsi kerää koko kasvuajan varastoon aikuisten hyväksyviä katseita. Niiden varaan rakentuu hänen käsityksensä omasta itsestään. Joku viisas on sanonut, että lapsi ajattelee olevansa juuri sellainen, miten häntä kohdellaan. Tämä käsitys elää ihmisessä pelottavan pitkälle aina aikuisikään asti.
Kesälomalla vietimme koko kuusikon kanssa pitkän viikonlopun mummon ja papan luona. Minun lapsilleni juuri tuo mummola oli uusi tuttavuus. Kun viisivuotias poikani näki talon muilla lapsilla omalla nimellä varustetun mukin, hän kysyi spontaanisti: ”Mummo, voisitko antaa mullekin oman mukin?” Kurkkuani kiristi kummasti. Eihän mummolla nyt ensi reissulla voisi minun lapselleni olla omaa nimikkomukia.
Rupesin jo selittelemään mummon puolesta asiaa, kun tuo viisas nainen keskeytti minut hymyllään: ”No, katsotaanpa Ville, mitä kaapista löytyy. Näyttääkö kirjaimet tutuilta?”
”Sininen Ville-automuki. Kiitos mummo!” Ja niin sai maitolasi kyytiä.
Jaa tämä artikkeli: