Haaste kirkolle. Professori Antti Eskola haluaa olla kristitty, mutta omilla ehdoillaan. Martti Luther haastoi kirkon teeseillään vuonna 1517.
Oma usko etsii kotia
Moni suomalainen sanoo uskovansa Jumalaan, mutta eri tavalla kuin kirkko. Millaista uskoa kirkko meiltä odottaa?
Silloin tällöin Olarin seurakunnan kansainvälisen työn pappi Anna Poutiainen kuulee seurakuntalaisen valittelevan oman uskonsa riittämättömyyttä. Poutiainen on jäänyt miettimään, tietävätkö seurakuntalaiset todella, mitä kirkko opettaa.
”Omakin kokemukseni on se, ettei kaikkea kirkon opetuksesta voi hallita. Toivon, että ihmiset tulevat kirkkoon uskonsa tai sen puutteen kanssa”, hän sanoo.
Poutiaisen mukaan hengellinen pohdiskelu liittyy yleensä kahdenkeskisiin tilanteisiin. Paljon enemmän kuin uskomisesta, hänen kanssaan halutaan keskustella esimerkiksi kirkon suvaitsevaisuudesta.
Uskon pohtiminen vie ajatukset kirkon oppiin, johon kuuluu esimerkiksi se, että Kristus on kolmiyhteisen Jumalan Poika, tosi Jumala ja tosi ihminen ja inkarnoitunut eli syntynyt ihmiseksi sovittaakseen ihmisten synnit.
Moni ihmettelee, mitä tämä oikein tarkoittaa. Kirkko vastaa selittämällä, että opit eivät ole tieteellisiä kuvauksia todellisuudesta, vaan niiden tarkoituksena on uskon säilyttäminen.
Uskoa on luonnehdittu pikemminkin turvautumiseksi, luottamukseksi tai rakkaudeksi kuin totena pitämiseksi. Uskoa on verrattu myös taiteeseen tai rakkauteen: niissäkin on hankalaa osoittaa mitään todeksi. Yksilön kannalta kysymys on silti kaikkein suurimmista totuuksista.
Tapiolan seurakunnan pastori Arto Vallivirta koki merkittävän oivalluksen opiskellessaan dogmihistoriaa. Hän ymmärsi, että varhaisessakaan kirkossa ei vallinnut suurta yksimielisyyttä uskon sisällöstä.
”Kirkon oppi ole syntynyt kerralla eikä tyhjiössä, vaan kaikki opinmuodostus on ollut reagointia kirkon piirissä esitettyihin ajatuksiin. Kirkon ajattelua on korjattu aina, vaikka usko on sama”, hän sanoo.
Kun uskon laatu tai määrä tulee puheeksi seurakuntalaisten kanssa, Vallivirta painottaa kirkon yhteistä uskoa, joka realisoituu kasteessa. Vallivirran mukaan usko tulee ihmisen ulkopuolelta, mutta sen siemen on ihmiseen sisäänrakennettu toivo ja kaipuu.
”Jokainen kristitty joutuu elämänsä aikana käymään asioita läpi, ja ajattelu saakin muuttua. Kirkon yhteinen maailmanlaaja usko kestää kyllä.”
Kirkossakin elää monenlaisia tapoja suhtautua uskoon. Avaran kansankirkollisen perinteen mukaan kristityn määritelmäksi riittää se, että ihminen on kastettu. Samaan aikaan konservatiiviset teologit peräävät piispoilta tarkempia rajoja sille, miten kristittyjen tarkkaan ottaen pitää uskoa.
Vallivirran mukaan kristityn elämään kuuluu jonkinlainen myönteinen suhde uskonoppeihin ja sakramentteihin. Hän kaipaa kirkkoa, jossa julistus olisi selkeää, mutta ihmisillä olisi myös tilaa ajatella. Epävarmuutta ja epäilyä ihaillaan Vallivirran mielestä nykyisin liikaakin.
”On vaikeaa olla kristitty, jos pitää kaikkia uskonkohtia täysin mahdottomina. Mutta raja on liukuva. On kyllä ongelmallista, jos kirkkoon kuuluva ei halua elää yhteydessä sakramentteihin”, hän sanoo.
Sosiaalipsykologian professori Antti Eskolalle synti, siunaus, pelastus ja armo ovat läheisiä käsitteitä siksi, että niillä on vastineet hänen psyykessään. Ne siis tuntuvat joltain. Eskola pohtii suhdettaan kirkon opetuksiin hiljattain ilmestyneessä kirjassaan En niin kuin kirkko opettaa (Kirjapaja).
Eskola haluaa olla kristitty, mutta vierastaa uskontunnustuksen lausumista jumalanpalveluksessa. Ongelmia aiheuttavat sekä sanat että vaatimus niiden julkisesta lausumisesta.
Erityisen vaikeana Eskola pitää oppia Jeesuksen sovituskuolemasta. Eskola epäilee, että vain ani harva voi uskoa siihen kirjaimellisesti.
Eskolan halu sitoutua kristinuskoon ja samalla kiistää sen keskeinen opetus saa kirkossa osakseen ihmetystä ja konservatiivipiirien voimakasta paheksuntaa. Mutta on myös pappeja ja teologeja, jotka torjuvat uskontunnustuksen kirjaimellisen tulkinnan.
Pastori ja filosofi Terho Pursiaisen mukaan uskonnollinen kieli käsitetään väärin, jos sen ilmaisut ymmärretään arkikielen mukaisesti. Uskontunnustuksen käsittäminen kirjaimellisten väitteiden luetteloksi vie hänen mukaansa umpikujaan, jossa ”jokaisen rehellisen seurakuntalaisen tulee vaieta, kun käsketään lukemaan uskontunnustusta yhteen ääneen.”
Turun piispa Kaarlo Kallialan mielestä halu olla kristitty on parempi lähtökohta uskoon tutustumiselle kuin se, että ryhtyy puntaroimaan omaa uskoaan ja sitä, mikä kristinuskossa on hämärää. Hän ohjaa uskoaan epäileviä ihmisiä keskustelemaan siitä, mikä kirkon opetuksessa tuntuu kiinnostavalta.
Kalliala epäilee, että suomalaiset ovat ajan mittaan vieraantuneet uskonnollisesta kielestä siinä määrin, että Katekismuksen vanha kieli voi nostaa uskon kynnystä. Silti Kalliala ei kirjoittaisi uskontunnustusta uusiksi.
Piispa suosittelee sellaista kuuliaisuutta kirkon uskolle, jossa uskontunnustusta ei lueta rivi riviltä kuin puolueohjelmaa, vaan luottamuskokonaisuutena, jonka ”rytmissä pitäisi opetella hengittämään”.
”Kuka voi laittaa oman puumerkkinsä jokaiseen kohtaan kristinoppia, jota on todella paljon. Lopulta tämän idis on aika yksinkertainen. Se on siinä, että pääsisin irti huolesta, että olisi saatava oma elämä onnistumaan. Tämä tapahtuu kohtaamalla Kristus”, Kalliala sanoo.
Jaa tämä artikkeli: