Kuva: Jukka Granström
Omaishoitajakin tarvitsee huolenpitoa
Kun omasta kodista tulee työmaa, on työntekijän jaksaminen erityisen tärkeää.
Suomessa on omaishoitajia lähes kuusi prosenttia väestöstä.
Raskaiksi omaishoitotilanteiksi kutsutaan sellaisia tapauksia, joissa hoidettava olisi muutoin laitoshoidossa. Niitä on noin Suomessa 60 000, Espoossa kolmisen tuhatta. Kyse ei ole mistään pikkuluvuista.
”Nämäkään luvut eivät kerro koko totuutta. Omaishoito jää usein näkymättömäksi työksi”, sanoo Kristiina Mustakallio.
Omaishoito tuli Mustakallion elämään hänen oman perheensä kautta. ”Silloin havahduin pohtimaan asian yhteiskunnallista merkitystä.”
Pari vuotta sitten hänelle tarjottiin Espoon ja Kauniaisten omaishoitajat ja läheiset ry:n puheenjohtajan pestiä. Mustakallio tarttui toimeen.
Kodista
tukiverkkoihin
Omaishoitajat ja läheiset ry tarjoaa tukea ja apua niille, jotka hoitavat tai hoivaavat läheistään kotona.
Yhdistys on tukiverkosto alalle, joka on usein piilossa ihmisten kodeissa.
”Omaishoitajan arki on yksinäistä työtä”, sanoo Mustakallio.
Mitä enemmän hoitoa tai hoivaa läheinen tarvitsee, sitä pienemmiksi käyvät usein omat sosiaaliset piirit. Omaishoitajilla on toki lakisääteinen kolmen päivän vapaa kuussa. Tästä joutuu maksamaan reilun kymmenen euroa päivässä.
Omaishoitajalta vaaditaan usein ammattilaisen taitoja, joita moni opettelee yrityksen ja erehdyksen kautta. Yhdistys pyrkiikin kouluttamaan ja opettamaan jäseniään. Tärkeintä ovat kuitenkin vertaisverkostot.
”Henkinen tuki on korvaamatonta. Kun omaishoitaja väsyy, hän väsyy yksin liian usein. On tärkeää päästä ulos ja tavata muita. Se helpottaa, kun saa puhua niistä huolenaiheistaan, että hoidanko riittävästi tai oikein.”
Espoossa toimii kolme omaishoitajien vertaistukiryhmää, jossa hoitajat voivat tavata toisiaan kerran viikossa. Tapaamisten yhteydessä on SPR:n kanssa yhteistyössä toteutettu hoivaparkki, jonne läheisensä on turvallista jättää kokoontumisen ajaksi.
”Siellä puhutaan ihan arkisista iloista ja suruista. Ja vaihdellaan käytännön vinkkejä. Sellaista, että hei kuule, oletko kokeillut tällaista nostoasentoa.”
Ulos ulkoistetusta
välittämisestä
Omaishoitaja on usein säännöllisesti työssäkäyvä, omaa vanhempaansa hoitava ihminen. Jokainen ikärakennettamme vilkaiseva voi päätellä, että tällainen ilmiö tulee kasvamaan. Mustakallion mukaan tämä on haaste, johon koko yhteiskunnan on havahduttava. ”Työssäkäyvien omaishoitajien määrä saattaa jopa tuplaantua lähitulevaisuudessa! Tällä hetkellä esittelemme hanketta, johon toivomme yrityksiä mukaan kehittämään työn ja omaishoidon yhteensovittamista.”
Kyse on oikeastaan suuremmasta kansallisesta asennemuutoksesta, joka on jo lähtenyt käyntiin.
”Meillä oli Suomessakin sellainen ulkoistetun välittämisen vaihe”, pohtii Mustakallio.
”Että ihan kannustettiin siihen, että yhteiskunta kyllä huolehtii.”
Mustakallio kokee, että trendi on muuttumassa. Perhekäsitys on laajentunut koskien jälleen myös isovanhempia.
”Nyt näen semmoistakin, että taloaan rakennuttavat nuoret parit suunnittelevat vanhemmillekin sinne huoneet. Se on positiivista kehitystä!”
Huolehtimisen
ilosta
Kun puhutaan omaishoitajan arjesta, tulee usein maalattua varsin synkkä kuva siitä hiljaisesta ja nöyrästä läheismarttyyrista, joka luopuu omasta elämästään omaisensa vuoksi. Vaikka hoidon raskaudesta puhuminen on tärkeää, on muistettava, että arjessa on myös paljon iloa ja onnea.
”Onnistumisen tunteet tulevat siitä esimerkiksi siitä, että voidaan asua yhdessä omassa kodissa, eikä läheisen tarvitse mennä pitkän matkan päähän hoivakotiin.”
Niin, omaishoito on omanlaistaan työtä, äärimmäistä vastuuta lähimmäisestä.
”Missään en ole nähnyt sellaista rakkautta ja välittämistä.”
Olenko omaishoitaja?
Omaishoitajaksi ei niinkään tulla, siihen havahdutaan. Kristiina Mustakallion mukaan tyypillistä on, että hoitotilanne syntyy vähitellen. Saattaa mennä vuosia, ennen kuin ihminen ymmärtää olevansa omaishoitaja.
”Suomessa on paljon näkymätöntä hoivatyötä. Hyvin usein meillekin soitetaan, että olenkohan minä nyt omaishoitaja. Se tunnistautuminen on keskeistä.”
Mustakallio kehottaa asian kanssa painivia pohtimaan, onko työmäärä kotona lisääntynyt ja oma vapaa-aika vähentynyt. Entä tuleeko käytyä useammin sosiaali- ja terveyshuollossa? Varsinkin muistisairauksien kanssa työtaakka kotona saattaa siirtyä toiselle salakavalasti. Yhtäkkiä huoli läheisen hyvinvoinnista onkin arkipäivää.
”Hoitajien oman jaksamisen vuoksi olisi tärkeää saada näitä ihmisiä yhdistyksen piiriin, tuen ja avun luokse.”
Jaa tämä artikkeli: