Omaishoitajan työ riippuu potilaasta
Kari Bergholmilla on erilaiset kokemukset omaishoidosta kenties myös siksi, että tapaukset ja omaiset ovat myös olleet erilaiset (K&k 19.11.). Olen saanut seurustella jo kuusi vuotta sairaalabakteeri Clostridium Difficile 027:n seurauksien eli liikuntarajoittuneisuuden, aivojen dementoitumisen ja nyt psykoottisuuden kanssa.
Alussa en saanut kotihoidolta mitään akuuttia apua silloin täysin liikuntakyvyttömälle potilaalle, joten minun oli useamman kerran kuljetettava häntä ambulanssilla eri sairaaloiden poliklinikoille tukkeutuneen virtsakatetrin aukaisemiseksi. Sanottiin vain, että he toimivat etukäteissopimuksen pohjalta, eikä resursseja akuutin avun antamiseen ole. Kotihoidosta tarjottiin kyllä silloin kylvetysapua mutta sitäkin vain kerran viikossa.
Hiljan jouduin toimittamaan aggressiivisesti käyttäytyvän potilaan sairaalahoitoon. Sieltä sitten täysin sekaisin oleva potilas palautettiin kahden viikon kuluttua takaisin kotiin huonommassa kunnossa kuin sinne mennessään. Samalla kerrottiin, että ympärivuorokautiseen palvelukotijonoon ei oteta sillä perusteella, että minä olen hyväkuntoinen ja että potilas pystyi nousemaan jaloilleen. Jalat eivät kuitenkaan tuolloin kannattaneet kuin kotiovelle asti.
Kaupungin sosiaalivirastolta olen kyllä saanut ystävällisen kohtelun mutta muuten ainoastaan kutsuja omaishoitajien virkistystilaisuuksiin ja lyhyen fysioterapiajakson. Olen sitä mieltä, että omaishoitajuus sopiikin paremmin miehille, koska hoitajalla on enemmän lihasvoimaa ja koska naispotilaat ovat kevyemmän ruumiinrakenteensa vuoksi helpommin liikuteltavia ja luonteeltaan myös helpommin paikanvaihdoksiin alistuvia.
Ritva Sjölund
omaishoitaja, Helsinki
Jaa tämä artikkeli: