Omaksi itsekseen
Identiteetti. Murrosiässä transsukupuolinen Mio Kivelä otti itselleen lesboidentiteetin, mutta nykyään hän tietää olevansa heteromies. Kivelä työskentelee kirkon nuorisotyönohjaajana pääkaupunkiseudulla.

Identiteetti. Murrosiässä transsukupuolinen Mio Kivelä otti itselleen lesboidentiteetin, mutta nykyään hän tietää olevansa heteromies. Kivelä työskentelee kirkon nuorisotyönohjaajana pääkaupunkiseudulla.

Omaksi itsekseen

Transsukupuolinen Mio Kivelä tutki opinnäytetyössään sukupuolivähemmistöjen kokemuksia kirkosta.

Teksti Tuija Pyhäranta
Kuva Sirpa Päivinen

Sairaanhoitaja ei ymmärrä, mistä on kysymys. Hän luulee, että soittaja yrittää varata aikaa sukupuolitautitesteihin. Miiu Kivelä istuu Järvenpään diakonia-ammattikorkeakoulun käytävän portailla ja selittää kärsivällisesti. Hän haluaa keskustella sukupuoli-identiteetistään, ei mennä sukupuolitautitestiin.

Lopulta sairaanhoitaja ymmärtää. Hän pahoittelee vuolaasti ja varaa ajan.

– Olen kiitollinen siitä, että ensimmäinen kohtaaminen ammattilaisten kanssa oli hyvä, Mio Kivelä sanoo nyt, kaksi vuotta myöhemmin.

Käytyään terveyskeskuksessa Kivelä sai lähetteen sukupuoli-identiteetin tutkimuspoliklinikalle Helsinkiin. Yli vuoden diagnosointivaiheen jälkeen sukupuolenkorjausprosessi aloitettiin testosteronihoidolla viime syksynä. Silloin vaihtui myös nimi, ja Miiusta tuli Mio.

Samoihin aikoihin Kivelä valmistui kirkon nuorisotyönohjaajaksi.

Prätkähiiret ja autoradat. Niistä Miiu Kivelä piti lapsena eniten. Parhaan ystävän luona prätkähiiriä oli laatikollinen, mutta Kivelä sai leikkiä vain Santulla, lelusarjan ainoalla tyttöhahmolla.

– Muistan ihmetelleeni, miksi toiset saavat etuoikeuden syntyä pojiksi ja toiset eivät. Se tuntui epäreilulta.

Leikkeihin Kivelä kehitti kaksi erilaista roolia. Jos kotileikissä oli mukana paljon tyttöjä, hän tarjoutui olemaan isä. Silloin hän käyttäytyi kuten ne pojat, joita katsoi ylöspäin. Hän oli rohkea, itsevarma ja asiallinen.

Silloin, kun Kivelä joutui leikkimään tyttönä, hän oli korostetun nöyrä ja kiltti – sellainen kuin ajatteli, että tytön odotetaan olevan.

Vasta myöhemmin Kivelä on ymmärtänyt, etteivät kaikki tytöt halunneet olla poikia. Mutta hän halusi.

Rippikoulun jälkeen Kivelä meni isoskoulutukseen ja osallistui aktiivisesti muuhunkin nuorten toimintaan.

Mio Kivelä puhuu elämästään harkituin ja kokonaisin lausein. Hän vaikuttaa itsevarmalta ja asialliselta, juuri sellaiselta kuin hänen lapsena ihailemansa pojat.

– En varmaan olisi käsitellyt asioita näin hyvin, jos ei olisi ollut pakko, Kivelä sanoo.

Murrosiässä hän alkoi tuntea voimakasta ja selittämätöntä itseinhoa.

Jälkeenpäin Kivelä on järkeillyt, että monet transsukupuoliset käyvät läpi samankaltaisia tunteita. Murrosiässä sukupuolen ulkoiset merkit tulevat yhä näkyvämmiksi, ja samalla ympäristö alkaa odottaa entistä voimakkaammin sukupuolen mukaista käytöstä.

Silloin Kivelä ei kuitenkaan ollut edes kuullut transsukupuolisuudesta. Sen hän tiesi, että ihastuu ennemmin tyttöihin kuin poikiin, ja sille hän tunsi myös nimen.

– Otin itselleni lesboidentiteetin. Nyt tiedän olevani heteromies, mutta silloin nämä asiat olivat itsellenikin aika lailla kaapissa.

– Toisaalta tiesin, mitä kohti olen väistämättä menossa, mutta en olisi halunnut ajatella sitä.

Entistä vaikeammaksi asian käsittelyn teki se, että Kivelä koki vahvaa kutsumusta kirkon työhön ja pelkäsi reaktioita.

Lopulta asialle oli pakko tehdä jotain. Rohkea puhelinsoitto kannatti. Nyt olo on parempi, ja pelko ympäristön suhtautumisesta on osoittautunut turhaksi. Koko lähipiiri, vanhemmat, kihlattu, ystävät ja työkaverit, on suhtautunut asiaan hyvin.

Opinnäytetyössään Kivelä tutki sukupuolivähemmistöjen kokemuksia kirkosta. Haastateltavina oli transsukupuolisia, transvestiitteja ja transgendereitä. Kaikki haastateltavat olivat osallistuneet seurakunnan toimintaan ja valtaosa oli myös työskennellyt kirkossa, joko vapaaehtoisena tai palkattuna.

Haastateltavien kokemukset olivat pääosin positiivisia. Silloin, kun sukupuoli-identiteetistä oli puhuttu työntekijöiden kanssa ääneen, suhtautuminen oli ollut kannustavaa ja kiinnostunutta tai neutraalia.

Silloin kun työntekijät eivät tienneet, että ryhmässä on sukupuoli-identiteettinsä kanssa kamppaileva nuori, olivat kokemukset huonompia. Kivelän tutkimuksessa haastateltavat muistelevat vaivaannuttavia rippikoulun leikkihäitä ja ahtaalta tuntuvia sukupuolirooleja.

Omalta isosajaltaan Kivelä muistaa, kuinka hankalia seurustelupäivät olivat. Silloin leiriläiset jaetaan usein tyttöjen ja poikien ryhmiin keskustelemaan unelmien kumppanista.

– Nykyään ei välttämättä oleteta, että tytöt haluavat seurustella poikien kanssa ja toisin päin. Mutta entä jos biologinen sukupuoli ei vastaa omaa kokemusta? Kumpaan ryhmään silloin kuuluu mennä, Kivelä kysyy.

Nuorisotyönohjaajana Mio Kivelä pyrkii välttämään sukupuolittavia sanoja ja tekoja sekä sukupuoliroolien korostamista.

– En tarkoita, että kaikkien pitäisi olla sukupuolineutraaleja. Haluan antaa jokaiselle nuorelle mahdollisuuden kasvaa juuri sellaiseksi kuin on.

Kivelä puhuu tiedosta, suhtautumisesta ja kohtaamisesta. Haastateltavat toivoivat, ettei sukupuolten moninaisuus olisi kirkossa tabu, vaan sen olemassaolo tunnustettaisiin ja siitä keskusteltaisiin avoimesti. He toivoivat myös, että voisivat tulla hyväksytyiksi sellaisina kuin ovat.

Tutkimuksessa nousi esiin samankaltaisia kysymyksiä kuin muuallakin yhteiskunnassa.

– En näkisi, että kirkko on sukupuolivähemmistöjen kohtaamisessa valovuosia jäljessä. Mutta kun puhutaan turvallisuuden, tukemisen ja rakkauden ilmapiiristä,
koen, että kirkon pitäisi ennemmin olla valovuosia edellä, Kivelä sanoo.

– Jos seurakunnassa ei voi olla oma itsensä, niin missä sitten?

Jaa tämä artikkeli: