Viimeinen vaate. Oman kuolinpuvun sovittaminen tuntui Kaarina Pitkäsestä kammottavalta. Hän päätti, että siinä haudataankin joku toinen.
Omalla tyylillä
Kuolemaan valmistaudutaan kirkon kurssilla ompelemalla. Ennen se oli yleinen tapa.
Teksti Pihla Tiihonen
Kuva Esko Jämsä
On keskiviikkoiltapäivä Kontulan Mikaelinkirkossa, ja ompelukurssin aiheena on kuolinpuku.
Oman kuolinpaidan tekeminen oli Suomessa ennen yleistä. Nykyään vainajalle puetaan usein hautaustoimiston polyesterisilkkiä tai omat vaatteet, vaikkapa tumma juhlapuku tai kulahtanut lempioloasu. Silkkisenkin kuolinpuvun saa tilattua kovalla rahalla.
Edullisempi, omannäköinen vaihtoehto on ommella kuolinpaita perinteiseen tapaan itse. Aiheesta on joskus kursseja kansalaisopistoissa.
Eläkkeelle jäänyt toimistosihteeri Kaarina Pitkänen silittää ”Anttilan halvimmasta lakanasta” ommeltua mekkoa, joka on takaa auki. Niin se on helppo pukea kuoleman kangistamalle käyttäjälleen.
– Tämä on vähän ryppyinen niin kuin minäkin.
Yksinkertainen vaate muistuttaa isoa kastemekkoa. Sitä koristaa pitsikaistale, joka kulkee edessä kaula-aukosta helmaan. Pitkäsen äiti on virkannut aikoinaan pitsin.
Ompelupiirikaverin materiaalina on kangaspuilla kudottu lakana, jonka hänen oma äitinsä on tyttösenä ommellut ja kirjaillut vielä nimikirjaimensa reunaan. Kudonnainen palveli pöytäliinana miehen hautajaisissa.
Kaikki ompelukerhon naiset haluavat mennä hautaan puuvillassa, joka maatuu tai palaa ruumiin mukana toisin kuin keinokuidut.
Kuolinpukukurssia vetää Benita Puuvuori , joka on Helsingin kaupungin tekstiilityökeskuksen johtajana seurannut myös kuolinpaitojen leikkaamista. Eläkkeellä oleva Puuvuori järjesti vuosi sitten ystävänsä hautajaisia ja päätti silloin miettiä omansa etukäteen itse.
– Hui kauhistus, kuinka sinä sellaista teet!
Näin moni on huudahtanut kuullessaan, millaista vapaaehtoistyötä Puuvuori tekee. Kurssin alkuhartauden vetänyt rovasti Sirkka Kuula nyökkäilee ompeluksensa ääressä. Työvuosina häntä ihmetytti, etteivät edes kahdeksankymppiset pariskunnat olleet keskustelleet keskenään hautajaistoiveistaan.
– Eikö heidän päähänsä koskaan pälkähtänyt, että he kuolisivat joskus?
Kuolemisen taito, latinaksi ars moriendi , on vanha elämänhallinnan tapa ja kirjallisuudenlaji. Siinä on paljon samaa kuin nykyisissä elämäntaito-oppaissa, joissa downshiftataan eli opetetaan elämään hitaammin.
Kuolemantaidossa elämää rajataan ja kohtuullistetaan sen rajallisuutta silmälläpitäen. Samalla hoidetaan pois alta käytännön asiat, kuten hautajaisten suunnittelu ja perinnönjako.
Kaarina Pitkänen on kirjannut ylös kaiken hautajaisistaan.
– Minulle ei todellakaan tule arkkuun vain polveen ulottuvaa sideharsopaitaa ja kertakäyttölakanaa.
Oman kuolinpaidan sovittaminen oli silti Pitkäselle liikaa.
– Kuolema tuli niin lähelle, että se tuntui kammottavalta. Päätin, ettei tämä kuolinpuku tulekaan minulle vaan jollekin muulle perheessäni. Ehkä ompelen myöhemmin itselleni toisen, tai sitten minut haudataan omissa vaatteissani.
Toinen ompelija esittelee luomustaan päällään. Helma ja hihansuut ovat käsintehtyä pitsiä.
– Oi kuinka kaunis! muut ihastelevat.
– Eikös valmiit kuolinpaidat pitäisi näyttää catwalkilla, joku nauraa.
Lähteinä on käytetty myös professori Risto Saarisen vuonna 2011 pitämää luentoa Kuolemisen taito sekä Jari Kettusen vuonna 2010 hyväksyttyä gradua Ammattina kuolema.
Kuolinpaidat ovat esillä Mikaelinkirkon seurakuntasalissa, Emännänpolku 1,
pe 2.11. ja la 3.11. klo 10–17.
Jaa tämä artikkeli: