Oman uskonnon opetus vai uskontotieto
Anu Koikkalainen (K&k 12.8.) käsittelee artikkelissaan uskonnonopetusta. Hän tarkastelee oman uskonnon opetusta ja uskontotietoa ihmisoikeuksien ja uskonnonvapauden näkökulmasta.
Koikkalaisen mukaan oman uskonnon opetuksen ongelmana on vähemmistöjen opetuksen järjestelyjen työläys ja kalleus. Uskontotiedon osalta hän viittaa Ruotsin malliin, jossa myös uskonnottomat osallistuvat kaikille yhteiseen uskontotiedon opetukseen.
Suomessa nykyinen oman uskonnon opetus nojaa uuteen uskonnonvapauslakiin ja siihen sisältyvään uskonnonvapausnäkemykseen. Järjestely kunnioittaa uskonnonvapautta ja korostaa jokaisen oikeutta saada opetusta sen mukaisesti, minkä uskontokunnan jäsen on. Uskonnottomille on tarjolla elämänkatsomustieto. Oman uskonnon opetuksessa uskonnon harjoittaminen ei sisälly opetukseen.
Koikkalainen torjuu Suomessa Ruotsin mallin mukaisen kaikille yhteisen, myös uskonnottomia koskevan uskontotiedon. Hänen mielestään ratkaisu vaatisi uskonnonvapauden uutta tarkastelua. Vaatimus on uskonnollisten vakaumusten kannalta kohtuuton. Mikäli uskontotietoa halutaan, sen tulee olla kaikille yhteistä. Uskonnottomien vakaumukselle ei ole perusteita suoda erityisasemaa.
Koikkalainen kirjoittaa kaikkien oppilaiden oikeuksien huomioon ottamisesta. Minkä tahansa oppiaineen kohdalla tällainen vaatimus johtaa mahdottomuuksiin. On muistettava, että yhteiskunnan ylläpitämässä koulussa oppilailla on myös velvollisuuksia. Nykyinen oman uskonnon opetus on sivistysvaltion arvon mukainen järjestely. Toivon opetuksen laadun kehittämisestä lisää keskustelua.
Veikko Pöyhönen
opetusneuvos
Helsinki
Jaa tämä artikkeli: