Onko uskonnnonopetus ajan tasalla?
Professori Arto Kallioniemi ehdotti kirjoituksessaan oman uskonnon opettamisen lopettamista kaikilta uskonto- ja kirkkokunnilta ja siirtymistä yhteisen uskonto- ja elämänkatsomustiedon opettamiseen (K&k 18.7.). Ajatus herätti monia kysymyksiä.
Onko tutkittu vähemmistönä olevien uskontojen edustajilta, miksi heidän oppilaansa eivät halua tutustua nykyisen asuinmaansa uskontoon ja sen pohjalta kehittyneeseen länsimaiseen kulttuuriin? Nykyisten opetussuunnitelmien mukaan luterilaisessa uskonnonopetuksessa perehdytään eri luokka-asteilla laaja-alaisesti eri uskontoihin ja niiden edustamiin kulttuureihin.
Oman uskonnon opetus koskee oppilaiden kehitysvaiheisiin sovellettua tietoa oman uskon alkuperästä, historiasta ja nykyisestä merkityksestä. Vähemmistönä olevien uskontokuntien oman uskonnonopetus hoidetaan nykyisinkin suurelta osin kodin ja uskonnollisen yhteisön piirissä.
Mistä koostuisi kaikille uskonnoille sopiva uusi uskonto- ja elämänkatsomustieto, joka sisältäisi globaalia moniarvoista maailmaa edustavan arvopohjan? Mitä sanovat nykyisen elämänkatsomustiedon opettajat? Miten luterilainen kirkko on varautunut hoitamaan oppilaiden oman uskonnon opetuksen?
Miten opettajien ammattipätevyys määritetään? Millä aineyhdistelmillä perustetaan virkoja, kun katsomusaineiden tuntimäärä on vähäinen? Kuinka pitkällä uudistussuunnitelmat ovat?
Sirkka Pöysti
Kirkon kouluasiain sihteeri Tuula Vinkon esittämät perustelut oman uskonnon opetuksesta eivät vakuuta lukijaa (K&k 1.8.).
Oman uskonnollisen tradition siirtäminen ja siihen sosiaalistuminen kuuluu lasten vanhemmille ja kodeille. Luterilaisen kirkon ja muiden uskontokuntien tulisi voimakkaammin rohkaista vanhempia ja koteja toimimaan uskontokasvattajina ja ymmärtää koulun uskonnonopetuksen luonne yhteiskunnallisena kasvatuksena, jonka tehtävät ja tavoitteet ovat selkeästi erilaiset kuin uskontokuntien oman uskontokasvatuksen tavoitteet.
Monikulttuurista ja moniuskontoista yhteiskuntaa voidaan rakentaa monella muullakin tavalla kuin oman uskonnon opetuksella. Uskonnonopetuksen vertaaminen äidinkielen opetukseen ei ole onnistunut: esimerkiksi uskonnondidaktisten tutkimusten mukaan lapset eivät miellä heille koulussa määriteltyä uskontoa omakseen eivätkä pysty sitä nimeämään. Näin uskonnon asema lapsen persoonallisuuden kehityksessä ei näytä yhtä ensisijaiselta kuin äidinkielen.
Vinkon nimeämät suomalaisen uskonnonopetuksen eurooppalaiset ihailijat eivät ole tuntemiani uskontokasvatuksen asiantuntijoita. Suomessa toteutettu malli ei toteudu samanarvoisena. Oma kokemukseni on, että alan asiantuntijat pitävät kummallisena periaatetta, jossa oppilaita karsinoidaan eri opetusryhmiin vanhempien katsomuksen mukaan, kun oppiaineen tehtävänä on muun muassa erilaisuuden kunnioittaminen ja sietokyvyn kasvu.
Arto Kallioniemi
Helsingin yliopiston opettajankoulutuslaitos
Jaa tämä artikkeli: