Lahja isän pojalle. Näyttämön laidoilla Ona Kamu (vas.) ja Anna Paavilainen lainavat äänensä Peten ja Suvin kokemuksille. Katsojakin joutuu lapsen paikalle.
Ookko Pete minun poika?
Kahden isän poika joutuu vähitellen uhkaavien risti-riitojen keskelle.
Isä on Pete-pojan sankari, mutta sitten tulee seriffi McCloud. Isäkin on poliisi, ja kuka pikkupoika ei olisi sellaisesta ylpeä. ”Ookko Pete minun poika?” isä tiukkaa.
Todellisuus osoittautuu toisenlaiseksi, ja sankari sortuu. Onneksi mummo ja pappa ovat olemassa ja Helsingissä on Kake, se toinen isä. Pappa sanoo usein: ”Meile voitta tulla siskon kanssa aina, oli syy mikä tahansa. Ei tarvihe olla etes syytäkään.” Mummo pistää tarjolle lettuja ja mansikkahilloa.
Peter Franzénin kirja Tumman veden päällä kertoo lapsuudesta Kemissä 1970-luvulla. Janne Reinikaisen ohjaama esitys tekee siitä Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä teatterihistoriaa, sillä valtaosa tapahtumista näytellään reaaliaikaisesti kulissien suojissa kameralle ja heijastetaan katsojia varten näyttämön yläreunassa olevalle valkokankaalle. Yhteistyö sujuu saumattomasti.
Peten kotitalon tapahtumia pääsevät todistamaan vain elokuvakamerat. Peteä ja hänen siskoaan Suvia esittävät lähes mykkinä Daniel Fiander / Mosse Männistö, Suvia taas Daniela Helanne / Maija Kuparinen. Äänen lapsille antavat näyttämön sivussa istuvat ja esityksen äänimaisemasta suuresti vastaavat Ona Kamu (Pete) ja Anna Paavilainen (Suvi).
Vaikuttaako sekavalta? Yllättävän hyvin esityksen juoneen pääsee mukaan ja nauttii elokuvan mahdollisuuksista. Lapsen aistien maailma siirtyy valkokankaalle milloin unen kaltaisena, milloin taas väkivaltaisena realismina. Kun isä (Seppo Pääkkönen) heittää Peten veteen ja poika vajoaa liikkumattomana pohjaan, vedenalainen maailma valoineen syntyy käden liikkeestä akvaariossa. Tehokasta ja kaunista.
Kamera pääsee lähelle. Varsinkin Pääkkösen kasvot ilmaisevat kasvavaa uhkaa hyvin, samoin äidin hätäännys näkyy Elina Knihtilän kasvoilla yhä selvemmin. Kun humalainen isä solkkaa kameralle, joutuu katsoja lapsen paikalle ja tuntee sanat omissa nahoissaan.
Ihan toisenlainen on komea kohtaus, jossa Antti Litja pappana kertoo mummolaan turvaan tuoduille lapsille huimaa juttua myrskytuulesta voimalaitoksen sillalla ja pelastavasta sudesta, joka kiskoo papan kaiteen yli turvaan.
Poliisin talon ongelmat kehittyvät vähitellen ja noudattavat tuttua kaavaa: juomista, mustasukkaisuutta, ruikutusta ja lisääntyvää vallankäyttöä. Äidin suojautuminen seuraa myös tuttuja kuvioita: kärsivällisyyttä, jatkuvaa peittelyä ja vasta äärimmäisessä hädässä irtiottoa.
Niin kirjassa kuin näytelmässäkin maailmaan mahtuu lapsen näkökulmasta katsoen paljon muutakin kuin pelkoa. Kokemukset herätysjuhlateltassa, voittoisa kukkotappelu koulun pihalla ja tietysti tappelua katsomassa ollut nätti Saara ovat seikkailuja ja elämän valopilkkuja. Pienten nukkien kukkotappelu toimii filmillä hienosti.
Eva Buchwaldin dramatisoima teksti on välillä hyvin kaunista ja elämyksellistä. Kauneus ei kuitenkaan kanna pitkälle, jos lapsi yöllä näkee äidin polvillaan keittiön lattialla ja isän osoittamassa tätä pistoolilla. Aamulla näkyy vain lyönnin jälki, ja äiti vakuuttaa, ettei häntä mikään vaivaa.
Tällaisesta katkelmallisuudesta syntyy kummallinen kuva aikuisten valehtelevasta maailmasta. Mutta millä resursseilla lapsi sen hallitsee? Tuttu isä vain haisee välillä pahalta, silmät harittavat ja ääni on omituinen.
Tumman veden päällä tuo hyvin esiin pinnan alle kätketyn pettymyksen ja pelon. Tarpeeksi uhkaa nähneen lapsen asenne sankari-isää kohtaa muuttuu: ”Haluaisin edelleen lyödä isää. Suuhun. Monta kertaa. Sitten pyytäisin anteeksi.”
Kati Lukan lavastus käsittää Peten kotitalon lisäksi muun muassa mummolan, naapurin Mikan huoneen ja välillä tapahtumien keskuksena olevan vessan. Niitä katsoja ei näe lainkaan todellisina. Näyttämön etureunassa olevaa kaupungin pienoismallia jokineen, siltoineen ja tehtaineen voi ainakin väliajalla kurkkia ja ihailla tapaa, jolla siitä tulee esityksessä melkein todellinen.
Kuvaajien työskentelyä on hauska seurata, mutta parhaiten esitys pysyy koossa, kun keskittyy valkokankaan tapahtumiin.
Kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen kokeilu ja tunteisiin ulottuva esitys.
Peter Franzén: Tumman veden päällä. Ohjaus Janne Reinikainen.
Kantaesitys Kansallisteatterissa 18.4.
Teksti Marja Kuparinen
Kuva Antti Ahonen
Jaa tämä artikkeli: