Lauri Kotkaslahti (oik.) kirjoitti dekkarin, jonka toisen päähenkilön esikuvana on ollut Tauno Ervasti.
Opettajan mielikuvituskapina
Vantaalainen opettaja Lauri Kotkaslahti kirjoitti kiltin dekkarin.
Vantaan Kartanonpuiston koulun uskonnonopettaja Hannes Kotkasalmi ja vahtimestari Pentti Majuri varastavat jo kertaalleen varastetun Edvard Munchin maalauksen Huuto ja suunnittelevat myyvänsä sen hyvästä hinnasta. Rahoilla ostettaisiin huvila Algarvesta.
Tämä on tarinaa. Tosielämässä on olemassa Lauri Kotkaslahti, joka opettaa Kartanonkosken koululla äidinkieltä ja uskontoa, ja vahtimestari Tauno Ervasti.
Tauluvarkaus on lähtökohta Kotkaslahden omakustannedekkarille Huuto. Hänen työpaikallaan ja sen ihmisillä on kirjassa merkittävä rooli.
Vaikka monia tapahtumapaikkoja, ihmisten esikuvia ja muunneltuja nimiä voi kirjasta tunnistaa, Kotkaslahti muistuttaa, ettei mikään kirjassa ole yksi yhteen todellisuuden kanssa.
Kotkaslahti kirjoitti kirjaansa koulussa hyppytunneilla, mutta esitteli sen vasta valmiiksi painettuna. Kukaan ei ärsyyntynyt salassa säilyneestä projektista. Oppilaat ja työkaverit ovat olleet innoissaan, jos ovat löytäneet itsensä dekkarista. Jopa pettymystä on havaittu, jos viitteitä ei ole löytynyt.
— Työkaveri tosin totesi, ettei uskalla sanoa enää mitään minun läsnä ollessani, koska sen voi löytää seuraavasta kirjasta, naureskelee Kotkaslahti.
Pehmodekkari
Kotkaslahden dekkari on väkivallaton ja kiltti. Pehmodekkari, kuten hän itse sanoo.
— Oli tietoinen valinta kirjoittaa hyväntahtoinen kirja. Huudossa ainoa rikos on taulun ryöstö. Sekään ei tunnu kovin väärältä, koska taulu oli jo varastettuna hankittu. Kenellekään ei aiheuteta merkittävää vahinkoa, päinvastoin: jopa perheet yhdistyvät.
Kotkaslahden tarkoituksena oli, että lukija tuntisi sympatiaa päähenkilöitä kohtaan, vaikka he ovatkin rikollisia.
— Ehkä osa on vähän naiiviakin, mutta kyllä maailmassa on riittävästi pahaa muutenkin. Olen kyllästynyt lukemaan suomalaisissa dekkareissa venäläisestä mafiasta, kapakoista ja huumeista, Kotkaslahti sanoo.
— Koulun entinen ranskanopettaja kysyi kirjan luettuaan yhtä asiaa: miten autokolarissa loukkaantuneelle koiralle kävi. Lupasin, ettei koirakaan kuollut.
Kirjaa lukiessa tulee mieleen, että tarina nousee alipalkattujen ja ylityöllistettyjen virkamiesten todellisuudesta. Leveämmän elämän toiveet ovat pieniä kuin suomalaisella lottovoittajalla. Peruselämää ei haluta muuttaa, mutta pikkuisen lisää rahaa ei olisi pahitteeksi.
— Voihan olla, että siihen sisältyy hiljainen kapina. Opettajan olisi oltava roolissaan eikä saisi ärsyttää ketään, Kotkaslahti pohtii.
Kasvava Kartanonkoski
Lauri Kotkaslahden mielestä vantaalaisilla kouluilla on turhaan huono maine. Kirjassa hän pyrki realistiseen kuvaan koulumaailmasta. Oppilaista jotkut hakevat opettajien seuraa ja ovat avoimia, osa haahuilee omiaan, kuten varasteleva poika kirjassa.
Kartanonkoskea Kotkaslahti kuvaa sekä kirjassa että todellisuudessa läpikulkualueeksi, jossa monet asuvat lyhyitä aikoja. Koulussa oppilaat vaihtuvat usein.
— Koulu on iso, 600 oppilasta. Luokkia on eskarista yhdeksänteen luokkaan. Alue myös kasvaa nopeasti. Koulun aloittaessa viisi vuotta sitten meillä oli 300 oppilasta.
— Pari vuotta meni taloudellisesti hyvin, meillä uutena kouluna oli varaa hankintoihin. Nyt on palannut vanha virsi rahanpuutteesta. Ryhmäkoot kasvavat, avustajaresurssit vähenevät ja kirjoja kierrätetään, Kotkaslahti kertoo.
Jaa tämä artikkeli: