Merkkejä pyhästä. Messu sisältää paljon kuvia ja toimintaa, jotka viittaavat arkikokemuksen ”ulkopuolelle”: pyhyys on messussa läsnä ja suhtautuu ihmiseen rakastavasti.
Opiskelu vie messuun syvemmälle
Vaikeaselkoista esitelmää tai kirjoitusta luonnehditaan usein sanomalla: ”Se on sellaista liturgiaa”.
Sanonta juontaa juurensa luterilaisen messun johdanto- ja ehtoollis-osuudesta, joita pidetään usein käsittämättöminä ja pitkästyttävinä. Jumalanpalvelus jää seurakunnallisen toiminnan keskuksesta liian monien elämässä marginaaliin. Missä on seurakunnan kokoava Jumalan kansan juhla, jossa kaikki ilolla tuntevat olevansa yhtä perhettä ja tulevansa ravituiksi yhteisessä pöydässä?
Yksi tapa päästä lähemmäs ihannetta on opiskella kirkonmenojen symboliikkaa. Se avaa niitä syviä rikkauksia, joiden äärellä messussa ollaan. Seurakuntien järjestämät messukoulut olisivat tähän omiaan.
Liturgiikan asiantuntija, TL, rovasti Veijo Koivula on kirjoittanut messukoulun opetuksen avuksi kaksi oivallista kirjaa: Kirkonmenot (Väyläkirjat 2011) sekä Alfa ja Omega (Väyläkirjat 2009). Koivulan kynä luistaa, ja hän kiteyttää laajat tietonsa kompaktiksi kokonaisuudeksi, joka avautuu mainiosti niin tavallisille seurakuntalaiselle kuin kirkon ammattilaisellekin.
Jumalanpalvelus-sana on lainaa saksankielestä ja kuuluu reformaation hedelmiin. Sana on nerokas: Jumala palvelee seurakuntaa ja seurakunta palvelee Jumalaa.
Sana messu kuvaa ehtoollisjumalanpalvelusta ja on vakiintunut uudelleen käyttöön myös luterilaisessa kirkossa. Tämä on paluuta kirkon vanhaan perintöön, jota myös Mikael Agricola piti arvokkaana.
Jumalanpalvelus on juhla, johon sisältyy alusta loppuun asti muihinkin juhliin kuuluvia elementtejä: on tervetulotoivotuksia, yhdessä oloa ja aterian kautta päädytään viimein hyvän kotimatkan toivotuksiin.
Kirkonmenot-kirja jakautuu kuuteen lukuun, joissa käydään läpi liturgian kehitys, kirkkorakennukset ja -taide, messun sisältö ja järjestys sekä muut jumalanpalvelukset.
Kirjassa pohdiskellaan myös kahta kieltä: pyhää ja arkista. Osaamme ne molemmat. Uskonnollinen kieli on pitkän muistin kantaja, tradition kieli. Se on saattanut jäädä elämässä taka-alalle, mutta sieltä se tulee, kun harjoittaa.
Jumalanpalvelukseen osallistuvan ei pitäisi tuntea olevansa vaikeaselkoisen näytelmän katsomossa vaan yhteisessä juhlassa. Eikä messu pääty loppusoittoon, vaan jumalanpalvelus jatkuu arjessa.
Sakraalitilassa on erityinen pyhyyden tuntu ja hyvä olla. Kirkon sisustus, esineistö, värit, kuvat ja symbolit ovat sitä varten, että voimme syvemmin ja rikkaammin elää uskoamme todeksi.
Hiljentyminen on hyväksi, vaikkei ihminen tietäisikään, miksi kirkoissa on esimerkiksi kirjainyhdistelmiä A ja Ω, IC ja XC tai AMR tai kristillisen matematiikan geometrisia kuvioita ja monen muotoisia ristejä. Mutta kun tietää, tuntee oivalluksen lämmön.
Veijo Koivula selvittää jumaluuden kuvaamisen, kirkkorakennusten kuviot, kirkkovuoden juhlat, kasvit ja muun luonnonsymboliikan, vuodenkierron, luvut, kirjaimet, hyveet ja paheet. Lukija saa tietää, että värillä on väliä, eivätkä kirkonkellot soi muuten vaan. Kirkkovuoden kulkukin on keskeistä, se sitoo meidät Jumalan kansan pelastushistoriaan.
Pentti Lempiäinen on ollut kristillisen symboliikan suomalainen ykkösasiantuntija ja hänen kirjansa kuluvat edelleen käytössä. Koivula tuo Lempiäisen ansiot esille ja lainaa heti alkumetreillä hänen viisi syytään symbolien käyttöön: havainnollistaminen ja yksinkertaistaminen, tunnistaminen, viestinnällinen, tunteiden ilmaiseminen ja estetiikka.
Erityisen ihastunut olin lukiessani Alfa ja Omega -kirjan eläin- ja kasvisymboleista. Lukija oppii, mihin viittaavat esimerkiksi kala, karitsa, leijona, härkä, kotka, kyyhkynen, riikinkukko, kukko ja pelikaani.
Leikkokukkien ystävänä ilahduin, kun sain tietää, että alttarikukkina tulee käyttää nimenomaan leikkokukkia niiden vertauskuvallisen viestin takia. Ne muistuttavat nimittäin elämän katoavaisuudesta. Samalla ne muistuttavat siitä, että on yksi, joka säilyy: Jumala ja hänen iankaikkinen sanansa.
Alfa ja omega -kirjassa on laaja hakemisto ja mainiot kirjallisuusviitteet. Kirkonmenoissa taas on lopussa erinomainen liturginen sanakirja. Teokset ovat kiehtova lukukokemus ja niihin on hakuteoksina helppo palata.
Molempien messukoulun läksykirjojen tekstejä tukee korkeatasoinen kuvamateriaali. Kirkonmenot-kirjan kanteen olisi tosin voinut sijoittaa kuvan täydestä kirkosta, veisaavasta seurakunnasta, joita sisäsivuilta löytyy. Kirkonmenot ja kuva tyhjästä kirkosta eivät oikein tue toisiaan.
Suurin osa kirjojen kuvista on kirjoittajan itsensä ottamia. Kirjojen painoasu on tasokas, ja niitä on miellyttävä lehteillä. Ne tukevat toisiaan, mutta kuuluvat yksittäinkin messukoulukirjojen parhaimmistoon.
Sirpa-Maija Vuorinen
Jaa tämä artikkeli: