Osallisuus, elämän mieli
Vietin nuoruudessani vuoden Pohjois-Irlannissa, aikuisille kehitysvammaisille tarkoitetussa työ- ja asumisyhteisössä. Kylässä oli noin 70 kehitysvammaista asukasta ja lisäksi vakituisia työntekijöitä sekä meitä nuoria vapaaehtoisia, kaikkiaan satakunta ihmistä. Asuminen oli järjestetty talokunnittain, laajennettujen perheiden tapaan. Yhteisö oli kaikkien asukkaiden koti ja työpaikka.
Töissä käytiin, espoolaisen Rinnekodin tapaan, eri alojen työpajoissa: leipomossa, puutarhassa, kutomossa, pesulassa ja niin edelleen. Asuinkumppaneinani oli siis puuseppiä, maanviljelijöitä, leipureita ja muita ammattilaisia. Osa heistä oli varsin taitavia ammatissaan – niin sileitä lakanoita minulla ei ole sittemmin ollut – mutta se ei ollut arvon mitta. Tärkeää oli, että kukin osallistui kykyjensä mukaan.
Minuun teki erityisen vaikutuksen se, että kaikilla asukkailla oli ammatti. Ammatin, työn, mukana heillä oli paikka yhteisössä.
Joitakin vuosia Irlannin keikan jälkeen toimin lievästi kehitysvammaisen pojan ohjaajana työpaikallani. Puutarhatila oli aluksi mieluisa työpaikka, sillä hän piti kovasti koneista, erityisesti traktoreista. Vuosimalleista ja ominaisuuksista hän tiesi kaiken. Tästä huolimatta taidot eivät riittäneet traktorin ajamiseen, tai sitten meillä muilla ei ollut tarpeeksi aikaa tai osaamista hänen opastamiseensa. Se oli hänelle kova paikka.
Puutarha-harjoittelujakson jälkeen tämä työtoverini meni töihin kehitysvammaisten päiväkeskukseen. Mietin kovasti, kuinka hän viihtyy siellä. Huolet hälvenivät, kun kadulla tuli vastaan iloinen nuori mies. Hän oli löytänyt oman paikkansa. Uusissa töissään hän oli taitava ja pystyvä, tilanteen tasalla.
Minäkin opin jälleen jotakin. Ammattia tärkeämpää on se, että työstä saa tyydytyksen.
Työ on yksi tärkeä tapa olla osa yhteiskuntaa. Kehitysvammaisten työllisyys ei tällä hetkellä toteudu parhaalla mahdollisella tavalla. Suomessa on kolmisen tuhatta kehitysvammaista aikuista, jotka olisivat halukkaita ja kykeneviä tavalliseen työelämään. Heistä työelämässä on kuitenkin vain joka kymmenes. Kuntien järjestämään työ- ja päivätoimintaan osallistuu noin 14 000 henkeä.
Työ on moniulotteinen kokonaisuus. Työtehtävien lisäksi pakettiin kuuluu työyhteisö ja työstä maksettava palkka. Ei ole olemassa yhtä mallia kehitysvammaisten hyvään työelämään. Tarvitaan työpajatoimintaa, erilaisia yhteisöjä, mutta myös niitä tavallisia työpaikkoja.
Puutarhatilakin olisi voinut olla hyvä, tyydyttävä työpaikka, jos tuki olisi ollut riittävän hyvää. Miksi niin harvassa työpaikassa on aikaa toimia niin, että joukossa viihtyy ja pärjää mahdollisimman moni? Monimuotoisempi työelämä rikastuttaisi meitä kaikkia.
Urpu Sarlin
päätoimittaja
urpu.sarlin@evl.fi
Jaa tämä artikkeli: