Teatterin pyörityksessä Dostojevski ja Putin päätyvät yhtä korkealle. Kuva: Tuomas Manninen
Ote lipsuu pahasti
Jättikokoiset ontot valkoiset kirjaimet pyörivät vinhasti Kansallisteatterin suurella näyttämöllä.
Yhden kääntöpuolelta löytyy tietokoneongelmissa painiva Putin (Jukka Puotila), toisessa majailee sanomalehtien päällä toimittaja Särkijärvi (Dick Idman) ja kolmannen edustalla istuu valtaistuimellaan Suomen viisain mies Severi Petäjä (Ismo Kallio). Hän on hyvää vauhtia dementoitumassa, ja Sirkka-Liisa-vaimon (Marjukka Halttunen) on vahdittava tarkkaan, mitä mies oli kulloinkin medialle sanomassa.
Leikissä pyörii myös ihmiskone, ”dna tonni”, joka testaa ihmisen aitouden. Särkijärvi pannaan koneeseen, ja luulot saavat aitoustodistuksen: mies on aito Fjodor Dostojevski. Se aiheuttaa toimituspäällikkö Rinkiselle (Juha Muje) ongelmia ja mahdollisuuden. Dostojevski kirjoittakoon hänen elämäkertansa.
Rinkisen tytär (Elena Leeve) ja Putinia tietokoneen kanssa auttava Jontte (Heikki Pitkänen) edustavat nuorta polvea, ja kuvanveistäjä Virta (Sari Mällinen) rakentaa pystejä median esiin nostamista kuuluisuuksista. Vaihtopäät olisivat käytännöllisiä.
Olisihan siinä mahdollisuuksia viiltävään aikalaiskritiikkiin ja mediakeskeisyytemme ruotimiseen. Kuka kukin on tyytyy kuitenkin huitomaan vähän joka suuntaan, ja huitaisuissa on kummallisen jälkijättöinen maku. Ihan kuin tämän kaiken olisi kuullut jo moneen kertaan. Hyvätkin sivallukset hukkuvat kokonaispuuroon.
On totta, että monelle meistä todellisuus on medianäkyvyyttä ja minuutta pönkittää valta. Julkisuuteen pitää päästä, sillä teeveestä tuttu on varmemmin olemassa kuin tuntematon kansalainen. Totta on myös se, että moni kaipaa suurta johtajaa ja väistää omaa ajattelua. Kun todellisuus henkilöityy, maailma käy yksinkertaisemmaksi, ja oman etsinnän vaivasta ja tuntemattoman arvaamattomuudesta päästään.
Totuus pitää mielellään tarjota valmiina, helposti nieltävinä ja mielellään viihdyttävinä annoksina. Kun Dostojevski alkaa puhua elämän todellisesta muuttamisesta, ihailijoille se on jo liikaa. Karkoitettakoon!
Kuka kukin on asettaa tärkeän kysymyksen, mutta vastauksista ja varsinkin Putinin nulikkamaisesta nälvimisestä tulee tympeä olo. Eikö rohkeus riittänyt käymään käsiksi kotimaan vallanpitäjiin?
Loppumaku on kylmä ja etäinen.
Kari Hotakainen, Juha Lehtola: Kuka kukin on. Kantaesitys Kansallisteatterin suurella näyttämöllä 25.2.
Jaa tämä artikkeli: