Pääkirjoitus: Diakoniatyössä tuotetaan toivoa
Köyhyys, nälkä ja yksinäisyys voivat viedä toivon mennessään.
Kun kävelet varjossa ja paleltaa, valitset seuraavassa kadunkulmassa reitin kadun aurinkoiselle puolelle. Vilu vaihtuu lämmöksi.
Kirkon auttamistyön ammattilaiset, diakoniatyöntekijät, kohtaavat yhä useammin heitä, jotka eivät näe suojateitä. Äskettäin julkaistun diakoniabarometrin mukaan neljäsosa diakoniatyöntekijöistä tapaa viikoittain heitä, jotka eivät enää usko elämäntilanteensa kohentumiseen eivätkä jaksa siihen vaikuttaa. Erityisen usein näin tapahtuu suurissa kaupungeissa kuten Espoossa.
Toivottomuus lamaannuttaa jo pelkkänä ajatuksena. Siitä nousee kuitenkin diakonian peruskysymys: Miten toivottomuuteen tuodaan toivoa?
Diakonia ei ole juuri muuttunut kirkon alkuajoista. Yhä edelleen kamppaillaan köyhyyden, sairauden ja nälän kanssa. Nykyajan vitsaus on yksinäisyys, joka kietoutuu yhteen muiden elämänhaasteiden kanssa. Syitä ja seurauksia on vaikea erottaa. Yhtä kaikki, ihmisten hätä on oikeaa ja totta.
Hätä ei ole edes marginaalista. Jos taloudellisia mittareita katsotaan, niin Suomessa on arviolta 700 000 suhteellisesti köyhää. Viimesijaista sosiaaliturvaa eli toimeentulotukea saavia kotitalouksia oli viime vuonna yli 260 000. Työttömiä oli 252 000. Jokaisen numeron takana on ihminen tai perhe.
Köyhyys ja hätä eivät ole hävinneet Suomestakaan mihinkään. Se on satojen tuhansien ihmisten arkea."
Miten seurakunnat sitten toimivat tilanteessa, jossa tulevaisuuden toivo katoaa yhä useammilta. Seurakuntien auttamistyö perustuu ihmisten kohtaamiseen ja tukemiseen. Taloudellista tukea annetaan, mutta se ei ole ensisijainen avun muoto.
Suhdetta kuvaa hyvin rinnastus: Kirkon jakama taloudellinen tuki on reilu prosentti toimeentulotuen määrästä, mutta diakoniatyössä kohdattujen kotitalouksien määrä on toimeentulotuen saajien määrästä noin puolet.
Yksinkertaisten voisi sanoa, että toivo syntyy yhteydestä. Toivo syntyy siitä, että en ole yksin ongelmieni kanssa ja saan apua, kun sitä tarvitsen.
Diakonit ovat toivon rakentamisen ammattilaisia, jotka eivät lamaannu pahoissakaan paikoissa. Kirkon jäsen voi olla ylpeä siitä, että on mahdollistamassa tätä työtä. Ylpeä ja iloinen saa olla myös valtavasta joukosta toivon tuottamisen vapaaehtoisia. Ja lopuksi voi haastaa itsensä: missä itse voin rakentaa toivoa ja olla avuksi toisille?
PS. Rippikouluihin ilmoittaudutaan nyt. Sielläkin opetellaan toivon rakentamista.
Kirjoittaja on Essen päätoimittaja
urpu.sarlin@evl.fi
Jaa tämä artikkeli: