Pääkirjoitus: Köyhän kuolema
Kun kuolema kuiskaa omaan korvaan, sitä lähestyy mieluummin hiljaa, ikään kuin pyhäinpäivän kynttilä kädessä.
Mikään ei ole niin varmaa kuin köyhän kuolema. Näin kuuluu vanha sanonta. Se on aivan totta, mutta antaa itse asiasta yksipuolisen kuvan. Yhtä varmaa on myös rikkaan kuolema. Tässä asiassa olemme samanarvoisia.
Kaikki me kuolemme, myös sinä ja minä. Kuolemaa voi lähestyä kevyesti pilke silmäkulmassa. Vähän niin kuin Halloween-naamari päässä naureskellen. Lukemattomat ovat ne vitsit, joita sen ympärille on punottu. Hauska juttu. Paitsi silloin, kun se osuu lähelle. Kun itselle tärkeää ihmistä viedään rajan taakse. Tai kun kuolema kuiskaa omaan korvaan. Silloin sitä lähestyy mieluummin hiljaa ja hartaasti, ikään kuin pyhäinpäivän kynttilä kädessä.
Monet järkyttyvät yksinäisen kuolemasta. On surullista, ettei hautajaisissa ole yhtään saattajaa. Näyttäähän se karulta, mutta eikö vielä surullisempaa ole yksinäinen elämä? Olisi parempi järkyttyä yksinäisyydestä silloin, kun yksinäisen hyväksi on vielä jotain tehtävissä. Jos niin tekisimme, ei niin monen tarvitsisikaan kuolla yksin.
Risti on kuoleman merkki. Usein se koristaa kuolinilmoitusta ja on piirrettynä hautakiven pintaan. Se on myös kärsimyksen merkki. Kipu, kärsimys ja kuolema liittyvät yhteen. Mutta tyhjä risti on myös toivon merkki. Se kertoo, ettei kuolema ehkä sittenkään ole kaiken loppu. Se kertoo, että vaikka kaikki kuljemme elämän rajan tuolle puolen yksin, emme ehkä sittenkään ihan yksin.
Kirkko on olemassa siksi, että täällä kuollaan. Näin lausui aikanaan eräs kuuluisa teologi. Toden totta, kirkon yhteiskunnallinen tehtävä on huolehtia hautaamisesta ja hautausmaista. Niin on laissa määrätty, ja valtio maksaa siitä korvaustakin. Ja hyvinhän kirkko tästä tehtävästään suoriutuu, kunnioittaen ja pitkän perinteen tuomalla taidolla.
Suurin osa niistäkin, jotka eivät kirkkoon kuulu, siunataan kirkollisin menoin. No, eipä se teologi tietenkään tätä tarkoittanut, vaan sitä, että elämämme on kovin rajallista. Kaikki olemme lopulta yhtä heikkoja ja voimattomia, aivan köyhiä kohdatessamme kuoleman majesteettisuuden. Ainoat aarteet, joita voimme silloin mukanamme kantaa, ovat armon aarteita.
Kirjoittaja on Kirkko ja kaupunki -lehden päätoimittaja.
seppo.simola@evl.fi
Jaa tämä artikkeli: