Pääkirjoitus: Valomerkkejä pimeässä
Ensi lauantaina hautausmaiden portit käyvät tiuhaan. Jo iltapäivän hämärässä loistaa valomeri. Ihmisiä kulkee käytäviä pitkin. Haudoilla seisahdutaan, asetetaan kynttilät paikoilleen, sovitetaan lyhty telineeseen. Pyhäinpäivä.
Oman kynttiläni käyn sytyttämässä muistelupaikalle, niin kuin moni muukin. Läheisteni haudat ovat kaukana, mutta haluan tehdä matkan hautausmaalle. Elämän ruuhkan keskellä voi pysähtyä ja muistaa konkreettisella tavalla.
Viime vuonna muistelupaikan kynttiläruuhkassa silmiin osui kynttilä, johon on kirjoitettu viesti. ”Hei mummi, onko sinulla kaikki nyt hyvin”, kyseli lapsenlapsi. ”Minulla on ikävä.”
Jokaisella kynttilän sytyttäjällä on oma viestinsä ja oma tilanteensa. Suru voi olla tuore ja kipeä. Tai tilalla on jo seestynyt kaipaus – kun muistaminen ei satu enää. Tai sitten tilanne on jotakin aivan muuta, sinun omaasi.
Pyhäinpäivän satoihin tuhansiin kynttilöihin sisältyy lukemattomia tunteita ja viestejä. Tapa antaa tilan ja mahdollisuuden muistaa, surra ja toivoa. Hautausmaiden kynttilät ovat kuin valomerkkejä taivaaseen.
Hautausmaan portilla kiteytyy usein myös kirkon arvo ja merkitys. Se käy selvästi ilmi juuri julkaistusta kirkon nelivuotiskertomuksesta, joka kuvaa ja analysoi kirkon sekä sen jäsenten toimintaa ja asenteita. Hautaan siunaaminen, tuki surun kohdatessa ja hautausmaiden hoito ovat ihmisille yhä edelleen merkittäviä asioita.
Myös kirkkoon kuulumattomista lähes seitsemänkymmentä prosenttia siunataan hautaan kirkollisesti.
Kirkon jäsenet pitävät erityisessä arvossa seurakuntien auttamistyötä ja se on monelle tärkein syy kuulua tähän joukkoon. Sururyhmät ovat yksi esimerkki tästä rinnalla kulkemisesta. Ohjatussa vertaistukiryhmässä läheisen kuolemaa voi käydä läpi muiden samassa elämäntilanteessa olevien kanssa.
Sururyhmiä järjestetään myös niille, jotka ovat joutuneet kohtamaan läheisensä itsemurhan tai ovat menettäneet lapsensa. Apu ja tuki voivat olla joskus kuin valomerkkejä taivaasta.
Kirkon nelivuotiskertomuksen mukaan uskonnollisuus muuttaa muotoaan. Teemme asioita yhä harvemmin siitä syystä, että näin on aina ennenkin tehty. Oma uskontulkintamme etsii uusia muotoja ja sanoja, jotka vastaavat elämän kysymyksiin – niihin oikeisiin ja todellisiin.
Kuoleman edessä oma tieto lakkaa ja sanat häviävät. Kuoleman edessä toivomme, että valomerkkiimme vastataan.
Kirjoittaja on Esse-lehden päätoimittaja.
urpu.sarlin@evl.fi
Jaa tämä artikkeli: