Pääkirjoitus: Yhteisvastuu lisää hyvinvointia
Hyvinvointi ei synny pelkästään virkoja perustamalla. Näin totesi pitkän linjan talousvaikuttaja Raimo Sailas viikonloppuna Espoon seurakuntien päättäjien seminaarissa. Sailas alusti talouden näkymistä, mutta keskustelussa sivuttiin myös nuorten syrjäytymistä. Sailaksen mukaan yhteiskuntamme osaa vastata esimerkiksi nuorten hätään huonosti, koska ongelmia yritetään ratkaista rahalla ja virkamiehillä.
Virka-apu ei pysty kaikkeen, mutta kyllä hyvinvointia syntyy myös niin: Opettajat, sairaanhoitajat, insinöörit, sosiaalityöntekijät, lääkärit, keittäjät ja kirjastonhoitajat, esimerkiksi, kannattelevat hyvinvointiamme mitä suurimmassa määrin.
Sailas on oikeassakin: kaikki hyvinvointi ei synny rakenteista. Mistä sitten? Moni kokee, että suurimmat voimavarat elämään syntyvät ihmissuhteista, perheestä ja ystävistä. Tärkein hyvinvoinnin lähde on tunne siitä, että elämällä on tarkoitus. Ihminen voi hyvin, kun fyysiset, psyykkiset ja sosiaaliset tarpeet täyttyvät riittävästi.
Elämä on kokonaisuus. Arvostamme ihmissuhteita ja elämän mielekkyyttä enemmän kuin aineellista hyvää. Silti puutteen kanssa painiva tietää, että köyhyys tai sairaus nakertaa elämänlaatua. Ja varakas kertoo, ettei omaisuus tuo onnea.
Hyvinvointiyhteiskunnan hienous on, että yhdessä tuotamme jaettavaa hyvää. Osallistun verojeni kautta yhteiskunnan ylläpitämiseen ja äänestämällä vaikutan siihen, miten ne jaetaan. Mikä muu kasvattaa yhteistä hyvinvointia? Mikä on se jokin, mitä yhteiskunta ei pysty tarjoamaan millään voimavarojen lisäyksellä?
Ajattelen, että käynnistyvä yhteisvastuukeräys antaa jo nimellään yhden vastauksen. Yhdessä tekeminen ja talkoohenki ovat urbaaninkin maailman ilmiöitä. Tuhatpäinen joukko kaupunkilaisia toimii seurakuntien, järjestöjen ja harrastusten vapaaehtoisina. Myös lähimmäisenrakkauden kansanliike, Yhteisvastuu, antaa mahdollisuuden rakentaa yhteistä hyvinvointia.
PS.
Olen seurannut läheltä, kuinka eri elämäntilanteissa olevat naapurukset kantavat toisistaan huolta. Kyse on ystävyydestä, mutta myös elämänasenteesta. Toisen ihmisen tarpeiden huomaaminen ja niihin vastaaminen on yhteisvastuuta ja arjen kristillisyyttä parhaimmillaan. Se luo hyvinvointia kaikille osapuolille.
Kirjoittaja on Essen päätoimittaja.
urpu.sarlin@evl.fi
Jaa tämä artikkeli: