Esikoisromaanin kirjoittanut Olli Lehtinen on entinen merimies, rakennusmaalari ja taidemaalari. Hänen näkönsä romahti vajaat kymmenen vuotta sitten.
Pääosassa äijä
Yksi kadottaa rakkaansa, toinen terveytensä ja kolmas muuraa uunia. Syksyn romaaneissa on miehiä moneen lähtöön.
Elämän naiset kadoksissa
Olli Lehtinen: Sokea etsivä. Teos 2009.
Sokea etsivä kertoo aikuisena näkönsä menettäneestä Jere Kivalosta, joka herää eräänä aamuna kisahallin putkasta, rämpii kotiin ja huomaa elämänsä kääntyneen ylösalaisin. Tyttöystävä ja äiti ovat kadonneet, ja asunnosta löytyvät vain verinen patja ja äidin verinen paita.
Kirjan nimi kertoo olennaisen. Tarina kertoo Jeren monivaiheisista seikkailuista tämän etsiessä elämänsä naisia. Kirja ei kuitenkaan ole varsinainen dekkari, vaikka siinä selvitetäänkin katoamista.
Samalla kirjan nimi on sanaleikki. Sokeana etsiminen on toista kuin näkevänä. Olli Lehtinen harrastaa kielellä leikittelyä runsaasti. Voisi puhua jopa jonkin asteisesta verbaaliakrobaatista tai vääräleuasta, niin letkeää ja omaperäistä Lehtisen kieli välillä on. Läppä lentää.
Sokea etsivä antaa näkevälle aavistuksen siitä, millaisiin tilanteisiin törmää ihminen, joka kykenee silmillään erottamaan vain joitakin hahmoja.
Onko rappukäytävän liikkumaton hahmo ihminen vai koristepuu, kannattaako sille siis jutella? Missä uikkarit ovat uimahallin pesuhuoneessa, jos ne eivät olekaan juuri siinä, mihin itse ne jätti? Miten etsiä tuttua ihmistä täydestä ravintolasta, kun käytettävissä ovat vain kuulo-, tunto- ja hajuaisti — eikä etsitty itse halua ilmaista olevansa paikalla?
Itsenäisesti selviytyminen on jokaisen ihmisen tarve, mutta aina se ei suinkaan ole yksinkertaista. Esimerkiksi sokealle toisen ihmisen aikeiden tulkinta voi olla vaikeaa ja mahdollisuus itsensä puolustamiseen rajallinen.
Sokean etsivän päähenkilö ei suostu olemaan hellyttävä ja autettava vammainen vaan örveltää, rettelöi ja sotkee asioitaan.
Olli Lehtinen tietää, mistä kertoo. Hän on entinen merimies, rakennusmaalari ja taidemaalari, jonka näkö romahti vuonna 2001. Lehtinen opiskeli kymmensormijärjestelmän, sai valtiolta puhuvan tietokoneen ja alkoi kirjoittaa. Sokea etsivä on hänen esikoisromaaninsa.
Lehtinen on kirjoittajana ilmeinen kyky. Erityisesti kuvaukset äänistä "viips viips" ja tunnusteluista "tunnuts tunnuts sorms sorms" raottavat lukijalle maailmaa, jossa näköä täytyy korvata muilla aisteilla.
Kirjan antia on myös Lehtisen roisi ja rankasti itseironinen huumori, joka saa sekä nauramaan että nolostumaan. Jos sokea pyytää kaupassa apua maitotölkin saamisessa, hänelle annetaan hyla-maitoa, koska hänhän on vammainen, vai mitä?
Katriina Harviainen
Kesä joka muutti kaiken
Per Petterson: Hevosvarkaat. Otava 2009.
Norjalaisen Per Petterssonin tyylikäs ja jännittävä kirja kertoo erakoituneen miehen muistoja yhdeltä kesältä, jolloin tapahtuivat hänen elämänsä hienoimmat ja kipeimmät asiat. Vanheneva mies on ristiriitaisesti muuttanut lähelle tuon kesän tapahtumapaikkoja, mutta haluaisi vain olla itsekseen koiransa kanssa.
Miehen muistoissa eletään kesää 1948 jokivarressa lähellä Ruotsin rajaa. 15-vuotias Trond on isänsä kanssa tukinuitossa. Hän käy ystävänsä kanssa retkillä — ja hevosvarkaissa. Kaikki liittyy kaikkeen, sillä hevoset ovat uittopomon, alueen suurtilallisen hevosia.
Vaikka isä jää Trondille etäiseksi, tämä on maailman paras isä, siitäkin huolimatta, että päästää pojan irti silloin, kun olisi pitänyt pitää kiinni. Elämän kesään kuuluu myös vahingonlaukauksia, ihastumisia vääriin henkilöihin ja roppakaupalla salaperäisyyttä.
Hevosvarkaat on jyhkeä kirja. Sen kerrontaa kuvastaa yhtä lailla Norjan jylhiä maisemia kuin sodanjälkeistä julmaa epävarmuutta. Tuona yhtenä kesänä vuonna 1948 kaikki oli ulottuvilla, mutta katosi kuin haavekuva.
Toisaalta tuon kesän muisteleminen havahduttaa vanhenneen Trondin ehkä ensimmäistä kertaa miettimään omaa isyyttään ja suhdettaan tyttäreensä.
Pettersson kuvaa hienosti värikylläistä nuoruuden aikaa ja kontrastina sille erakoituneen muistelijan väreistä tyhjentynyttä, hidasta muistelua. Kirjassa on hienoa se, että siinä ei kerrota, miltä jokin asia tuntuu, vaan lukijalle annetaan tilaa ymmärtää nuo tuntemukset.
Romaani voitti vuoden 2009 Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon.
Hannu Kylkisalo
Monenlaisia painajaisia
Kaj Korkea-aho: Katso minuun pienehen. Teos 2009.
Kaj Korkea-ahon esikoisromaani kertoo nuoresta miehestä, Kasperista.
Tapahtumat sijoittuvat Pietarsaaren lähistölle, suomenruotsalaiselle seudulle, jossa monenlaiset lahkot ovat voimissaan. Kasper asuu vielä kotona ja on töissä trukkikuskina lihajalostamon varastolla. Hän rakastuu uskonlahkoon kuuluvaan lukiolaistyttöön, Linaan.
Mukaan mahtuu synkkiä muistoja koulukiusaamisesta ja perheen vaietuista asioista, jotka vaivaavat Kasperia selittämättöminä, hallitsemattomina ahdistuskohtauksina. Tulevaisuus on auki, eikä mitään erityisiä suunnitelmia tunnu olevan.
Kasperin äiti sairastaa reumaa, Linan isällä on Parkinsonin tauti ja hänen äitinsä sekoaa. Ainoita valopilkkuja Kasperin elämässä ovat rakkaus Linaan sekä Porno-niminen työkaveri, joka kertoo joka välissä roiseja juttuja.
Kasperin rakkautta Linaan koetellaan monin tavoin. Kiihkouskovaisena tyttö tuo nuoren miehen elämään pohdintoja ja tunteita, joilta tavallisempi tyttöystävä olisi hänet ehkä säästänyt.
Linan äiti, joka aika ajoin sulkeutuu krusifikseja täynnä olevaan rukous-huoneeseensa, tuntuu hallitsevan nuoren parin suhdetta. Uskoa sinänsä ei Korkea-ahon romaanissa syvemmin pohdita, mutta Linan ja hänen äitinsä kohtalosta voi lukea ääri-ilmiöiden kritiikkiä.
Maaseudun ahdas ilmapiiri värittää romaania, johon sisältyy kammottavuudessaan vaikuttaviakin kuvauksia. Työstä lihajalostamolla kerrotaan väliin groteskein sävyin. Tarina vetää loppuun asti.
Kristina Svensson
Uunin tekijä
Antti Hyry: Uuni. Otava 2009.
Kun veteraanikirjailija Antti Hyry kirjoittaa, lukija pääsee niin lähelle kuin mahdollista sitä, mistä kirjoitetaan.
Uuden kirjan päähenkilö, eläkeläismies Pietari rakentaa meren rannalla olevaan kesäasuntoonsa uunia ja uunista tulee niin aito kuin sanoilla vain voi kuvata. Lukijalle tulee melkein kuuma, kun Hyry sytyttää siihen ensitulen. Siihen menee lähes neljäsataa sivua, mutta ei se mitään, sillä uunin tekeminen on mielenkiintoista.
Sille, joka ei ole muuraamisesta kiinnostunut, romaani tarjoaa muita arvoja. Ympäristö ja vuodenaikojen vaihtelu ovat Hyryn helpon oloisessa, kirkkaassa ja kuulaassa tekstissä voimakkaasti läsnä. Kirjan teksti on suorastaan meditatiivista.
Eikä kaikki ole muutenkaan muuraamista. Sivulauseissa hahmottuvat Pietarin ja Hannan avioliiton vivahteet, suhteet pojan perheeseen ja kuorolaisiin, joiden kanssa käydään Ruotsin puolella ihastelemassa kirkkoja ja kirkkourkuja.
Hyryn esikoisnovellikokoelman ilmestymisestä on yli viisikymmentä vuotta, ja hänen tasonsa on säilynyt. Ehkä kirjojen harva ilmestymistiheys viittaa huolelliseen hiomiseen, sillä tuskin Hyry sen enempää kirjailijana kuin Pietari uunintekijänä päästäisi puolivalmista tekelettä käsistään. Huono uuni kun ei vedä eikä lämmitä.
Mutta hyvässä kirjassa voi olla suon tuoksua ja rieskan makua.
Hannu Kylkisalo
Ruumis kuihtuu, mieli ei
Henning Mankell: Rauhaton mies. Otava 2009.
Ruotsalaisen Henning Mankellin Kurt Wallander -kirjat ovat pohjoismaisen rikoskirjallisuuden kivijalkaa. Ystadilaiskomisariolle ehti jo tulla luopumisen aika ja hänen tyttärensä Linda jatkoi isänsä missiota kansankodin poliisivoimissa. Nyt Wallander palaa kuitenkin vielä kerran mysteerin äärelle.
Kirjassa on jäähyväisten makua, sillä komisario on eläkeiän kynnyksellä eikä terveyskään ole kohdallaan. Kaikki on katoavaista, kokee Wallander ja toimii niin kuin aina ennenkin. Hän käy entistä kovemmin kiinni elämänsä pääsisältöön, työhön.
Tällä kertaa tapahtumat eivät lähde liikkeelle murhasta, vaan katoamisesta. Kurt Wallanderin vävykokelaan isä katoaa aamulenkillään. Kun toinenkin henkilö katoaa, Wallander on jälleen tutun perusasetelman äärellä. Mysteeriä pitäisi osata katsoa käänteisesti, sillä usein se, mikä on näyttänyt jonkin alulta, onkin ollut pitkän tapahtumasarjan päätepiste.
Tutkinta johtaa Ruotsin ulkopolitiikan kuohunnan vuosiin 1980-luvun taitteeseen.
Mankell avaa jälleen arvoitusta hitaasti ja raskaasti, yrityksen ja erehdyksen kautta. Yhteiskunnalliset sidokset ovat läsnä kuten aiemmin, ja dekkarilajityypin ylittäminen on kirjailijalle itsestään selvän helppoa. Marginalisoituneet tai muuten hämmentyneet kansalaiset kuvaavat tuttua kansankodin kuihtumista. Pahuus kaiken taustalla on kylmyyttä, kovuutta ja piittaamattomuutta.
Vaikka ruumis kuihtuu, mieli ei. Komisario Wallander ei aina tahdo muistaa, ettei ole enää nuori eikä terve.
Vanhenemisen ja sairauden tunnot eivät ole aivan uutta rikoskirjallisuuden perinteessä, sillä sveitsiläisen Friedrich Dürrenmattin hahmo komisario Bärlach oli parantumattomasti syöpäsairas ja englantilaisen Colin Dexterin hahmo komisario Morse peräti kuoli sydänvaivoihinsa sarjan päätösosassa.
Wallanderilla ei taida olla enää paljoa mahdollisuuksia rikoskomisariona, mutta se, tapaammeko hänet vielä, riippuu vain Henning Mankellista.
Hannu Kylkisalo
Jaa tämä artikkeli: