Pääsiäisaamun suru
Lähdin pääsiäispäivän messuun. Odotin pääsiäisliljoin koristellun alttarin, sisääntulosaattueen, kynttilöitä ja kukkia. Odotin iloista musiikkia.
Mitä sain? Alttari oli ”arkisunnuntain” asussa. Valkoinen kukkanippu vei ajatukset hautajaisiin. Sain virsikirjan ja messukaavan. Mikään ei viitannut päivän ainutlaatuisuuteen.
Urkuri aloitti säestämällä virren. Pappi puhui ilon päivästä. Iloiset tekstit kuulostivat kuitenkin onnettoman vierailta tässä ”arkiympäristössä”. Kaiken kukkuraksi puhe hukkui huonoon äänentoistoon. Saarna oli saarnatekstin laajennettu versio, luettu (!) sellaisella nopeudella että puhe ja kirkkotilan akustiikka sekoittuivat puuroksi, josta oli vaikea saada mitään selvä. Herra armahda!
Älkäämme huokaisko, että kirkkomme tyhjenevät, jos hoidamme seurakunnan tärkeintä toimitusta (kuten pappien kesken usein toteamme) näin löysin rantein. Ellemme ota tehtäväämme vakavasti, miten ihmeessä pystyisimme välittämään ihmisille tunteen, että olemme kokoontuneet elämämme tärkeimpien asioiden ääreen?
Eihän meiltä vaadita paljon. Vain kykyä miettiä, mitä voisimme yhdessä tehdä, jotta kirkkokansa kokisi jotain elämää suurempaa jokaisen jumalanpalveluksen yhteydessä. Ellemme itse enää siihen pysty, kutsukaamme avuksemme työryhmän. Ellei, joukko puolittuu ensi vuonna, ja taas puolittuu.
Pääsiäisaamun ilo muuttuu pääsiäisaamun suruksi. Tullessani kirkkoon kirkonpalvelija seisoi lähellä pääovea, tupakalla…
Jan-Erik Lindqvist
Jaa tämä artikkeli: