Päät pystyssä elämän loppumetreillä
Sisko Istanmäki: Yöntähti. Tammi 2008.
Sisko Istanmäen romaanissa Yöntähti viisi vanhusta päättää muuttaa samaan vanhaan koulurakennukseen. Syksyn verran nämä entiset luokkatoverit saavat elää yhdessä.
Norma, Kielo, Nelli, Herbert ja Helmi ovat kaikki omanlaisiaan persooniaan, vaikka kaikki he kipuilevatkin samassa itsenäisyydestä ja yksityisyydestä luopumisen vaiheessa. Yksi pompottaa, toinen kiukuttelee, kolmas kikattaa. Herbert-pappi pitää syvähenkisestä keskustelusta. Viides on kiltti myötäilijä.
Yhteiset kouluvuodet kirvoittavat muistoja. Ne synnyttävät yhteisyyden tuntua ja eripuraakin. Salaisuuksiakin on, joskin muistin heikennyttyä ne tuppaavat välillä unohtumaan.
Taiteilijahahmojen, Kielon ja Helmin, kautta kuvataan luovuuden ja vanhuuden hankalaa liittoa. Helmi on maalannut tauluja aiemmin niin tiuhaan, että katuukin vähän intohimoaan: "Kun hain lapsen hoitajan luota, tuskin kuuntelin hänen iloista jutteluaan, työnsin vain ovesta sisään isänsä hoiviin ja painuin maalaamaan. Siinä minä tiesin tekeväni väärin, mutta maalaaminen oli olevinaan niin kovin tärkeää."
Nyt hän enää haaveilee, millaisia tauluja tekisi, jos siihen löytyisi paloa.
Kielon runosuoni sykkii yhä, ja satuja pukkaa ilmoille tämän tästä. Näitä muut vanhukset saavat kuunnella, väliin pöyristyneinä. Ilmassa on absurdia naurua. Mutta kun Kielon rakas Tipi-lintu kuolee, alkaa hänenkin luovuutensa sammua. Vaikka näiden taiteilijahahmojen voimat eivät enää konkreettiseen luomiseen yllä, mieli yhä kaavailee haaveteoksia.
Vanhusten yhteiseloa on herkullista seurata. Vaikka vanhuus voi tuntua ankealta elämänvaiheelta, kertojalla on komiikantajua. Vanhuuden groteskejakaan piirteitä ei väistellä, eikä kainostella sitä surua, joka kunnon heikkenemiseen liittyy.
Luovuttamisen tuntua kirjasta ei henkinyt: vanhukset ovat sitkeitä, kohtaavat kipunsa päät pystyssä. Lämmin kirja osoittaa, miten ihmiselämään mahtuu loppuun asti monenlaisia tunteita, jos vain mieli pysyy terveenä.
Jaa tämä artikkeli: