Paavi Johanna: Hetki, jolloin kirkon ei tarvitse perustella olemassaoloaan

Paavi Johanna: Hetki, jolloin kirkon ei tarvitse perustella olemassaoloaan

Sain olla paikalla, kun kirkossa ensimmäistä kertaa avattiin ovet kodittomille. Silloin kun tehdään jotain oikeasti tärkeää, ei tarvitse miettiä brändiä ja ihmisten tavoittamista. Sisältö ratkaisee.

Kirkkojen järjestämä yömajoitus kodittomille alkoi tämän viikon maanantaina, sattumoisin minun työpaikallani Lauttasaaressa. Me pidämme ovia auki tämän viikon ja sitten viestikapula jatkaa muihin kirkkoihin. Ensimmäinen ilta oli jännittävä, ja tietenkin vähän sekava. Miten käytännön asiat järjestetään? Kuka hoitaa mitäkin? Tuleeko ihmisiä?

Työssäni vapaaehtoistoiminnan koordinaattorina mietin paljon, miten ihmisiä voisi parhaiten kutsua ja motivoida mukaan kirkon toimintaan. Siitä asti kun sana yömajoituksesta lähti leviämään, en ole ehtinyt miettiä tätä kertaakaan. Halukkaita vapaaehtoisia tuli ovista ja ikkunoista, ja minun tehtäväkseni jäi järjestää asiat niin, että he pääsevät hommiin. Ja kun maanantai-iltana tapasin heitä, olin vaikuttunut. Aivan mielettömän skarppeja tyyppejä, joilla oli todella paljon sellaista osaamista ja tietämystä, mitä työntekijöillä ei ollut. Näitä ihmisiä seurakunnissa aina kaipaillaan, ja nyt he ovat täällä! Huraa!

Siis sisältö ratkaisee. Heti kun kirkossa tehdään jotain todella tärkeää, ei tarvitse hetkeäkään miettiä millainen kirkon brändi on tai miten saadaan lisää ihmisiä kirkon toimintaan. Kun asia on oikea, se kyllä puhuu puolestaan. Kirkko tuntuu olevan maallistuvassa yhteiskunnassa jonkinlaisessa pysyvässä eksistentiaalisessa kriisissä. Voivotellaan jäsenmäärän laskua ja yritetään olla vähän kaikille kaikkea, mistä seuraa kosiskelun makua tai sanoman hajuttomuutta ja mauttomuutta.

 

Heti kun kirkossa tehdään jotain todella tärkeää, ei tarvitse hetkeäkään miettiä millainen kirkon brändi on tai miten saadaan lisää ihmisiä kirkon toimintaan. 

 

Minun mieleeni painui se hetki kirkon eteisessä, kun ihmisiä oli alkanut tulla sisään. Katsoin vanhempansa kanssa paikalle saapunutta pientä lasta, ajattelin omaa pientä lastani, ja samastumisen ja epäoikeudenmukaisuuden hyöky sai nieleskelemään kyyneleitä. Muiden ilmeistä olin näkevinäni samankaltaisia tunnelmia. Sitten eräs toinen majoittuja kääntyi lapsen puoleen, sanoi jotain hauskaa ja kaikki nauroivat. Vapauttava nauru. Sitten mentiin puurolle.

Haaveilen edelleen kirkosta, jossa myös hengellinen sisältö olisi sellaista joka puhuu puolestaan, mutta käytännön teot ovat myös välttämättömiä. On erittäin oikein ja osuvaa, että yömajoitus sattui alkamaan tuomiosunnuntain jälkeisenä päivänä. Vaikka evankeliumitekstit yleensä vaihtelevat eri vuosina, tuomiosunnuntaina luetaan joka vuosi sama teksti. Siinä kuvataan viimeistä tuomiota. Tekstissä on järisyttävää se, että tuomiolla ei kysytä: ”Uskoitko niin kuin kirkko opettaa?” tai ”Vihitkö homoja?” vaan ”Minä olin koditon, otitteko te minut luoksenne?”

Jaa tämä artikkeli: