Paavi Johanna: Kun presidentiksi valitaan vastuunpakoilija, muiden on puhuttava ilmastonmuutoksesta
Ihmisiä ahdistaa ilmastonmuutos, mutta sen käsittelemiseen ei ole sosiaalisia keinoja. Keinoja kuitenkin tarvitaan, sillä ilmastonmuutosdenialisti Trump kaataa vastuun muille.
Luin vähän aikaa sitten hätkähdyttävän asian. Kun ihmisiltä kysytään, mitä he ajattelevat ilmastonmuutoksesta, moni kertoo olevansa sen takia huolissaan ja ahdistunut. Tämä huoli ei kuitenkaan näy konkreettisissa teoissa eikä siitä keskustella toisten kanssa. Ilmastonmuutoksesta puhuminen voi olla jopa sosiaalisesti tuomittavaa. Puhuja on ilonpilaaja, tai kuvittelee olevansa parempi ihminen kuin muut.
Siis valtava kaikkien meidän tulevaisuutta varjostava uhka, ja omissa lokeroissaan yksin huolensa kanssa olevat ihmiset. Eikä ahdistuksen käsittelyyn ole yhteisöllisiä keinoja. Voi meitä!
Luettuani tämän koin välitöntä samastumista. Ilmastonmuutos ahdistaa minua syvällä tavalla. Tuntuu, kuin eläisi ilman tulevaisuutta. Kun katson pientä lastani, mietin millaisessa maailmassa hän elää aikuisena. Pelkään että paljon pahemmassa. On suuri asia, kun toivo ja visio paremmasta tulevaisuudesta puuttuvat.
Ahdistus kuitenkin on jollakin sellaisella tasolla, jota on hankala käsitellä. Puhuminen on vaikeaa. Jopa ajatteleminen on vaikeaa; niin suuri asia luiskahtaa mielestä pois heti kun en aktiivisesti yritä olla unohtamatta.
Tällä viikolla tapahtui käänne. Yhdysvaltain presidentiksi, siis maailman ehkä vaikutus-valtaisimmaksi henkilöksi valittiin ilmastonmuutosdenialisti Donald Trump. Kun niin monen muun tavoin heräsin keskiviikkoaamuna ja toivoin vielä näkeväni unta, ajattelin ensisijaisesti ilmastosopimuksia. Pilaako Yhdysvallat yhteiset ponnistelut ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi? Miten meidän käy?
Huonolta näyttää, mutta toiminnan kannalta tilanne on yksinkertainen. Yhden hölmöillessä muiden moraalinen velvoite valitettavasti kasvaa. Ne, jotka eivät ole paenneet vastuutaan lohduttavaan denialismiin, joutuvat tekemään töitä vastuunpakoilijoidenkin edestä. Muuta vaihtoehtoa ei ole.
Mutta miten ollaan unohtamatta? Miten pidetään kiinni valtavasta pelottavasta asiasta? On puhuttava tunteista. On tuotava ahdistus esiin ja jaettava se toisten kanssa. Ilman tunteiden käsittelyä psykologiset suojamekanismit pitävät huomiomme tiukasti muissa, sopivan pienissä asioissa. Ja missä on huomiomme, ovat myös voimavaramme.
Keskiviikkoaamussa ainoa hyvä asia oli sosiaalinen media. Ahdistusta jaettiin esimerkillisesti luovin ja moninaisin keinoin, ja tuli lähes liikuttunut olo siitä että kaikista muistakin tuntuu tältä.
Minua pelottaa ilmastonmuutos tosi paljon. Tuntuuko kaikista muistakin tältä?
Jaa tämä artikkeli: